ihmislapsi haaveen hattarainen
yksin kuolon varjon maassa kulki.
Oli vaaraa vallan yhtä toista,
tieltähoukuttajaa monenmoista,
varman vakuudeksi silmät sulki.
Silmät kiinni lapsi lattarainen
iloissansa, kuni kottarainen,
näki, miten eteen aukes' reitti
oi niin kaunis, valovirran vaama,
askel kevyt, päivän kulta naama
ensimmäiset varjot valoon heitti.
Tietään pitkin lapsi lattarainen,
tallusteli, tassut tattaraisen
tomun sekaan huomaamatta hukkui.
Monta monta vuotta siinä kulki,
yhtä monta vuotta silmät sulki,
vaara valvoi, vaaran nuotta nukkui.
Kerran sitten lapsi lattarainen
ajatuksen halkoi, hattarainen,
ympäristön observointiin ryhtyi.
Tietään katsoi, taivastaan ja tähteen
koskaan vähenevään, valonlähteen
näki, joka tomun hämyyn yhtyi.
Missä on nyt, lapsi lattarainen,
ilostuksesi kuin kottaraisen,
näethän sen saman tien kuin silloin?
Missä on nyt matka, tie ja valo,
missä ihastukses' perin jalo
päivä kun ei laske edes illoin?
Näki siinä lapsi lattarainen:
paikallansa tassu tattarainen
tietään tomun uumenihin polki.
Tie ei ollut tie, se oli taikaa,
nyt hän näki, miten kaiken aikaa
vaaraa paetessaan vaaraa kulki.
Silmät auki, lapsi lattarainen!
Hylkää jo se pilven hattarainen,
valon vaajan valepuku varma!
Valo tuo jos pimeyttä oisi,
pimeyttäsi nähdä ei kai soisi,
sinä, minä, hän tai herran karma.
Silmäns' aukoi lapsi lattarainen,
ihmislapsi haaveen hattarainen,
säikähtänyt sydän kottaraisen
kai tielle johti tassun tattaraisen.
Ja niin näki lapsi lattarainen:
kuolon varjon maassa kulki kuukin,
kulki muuten aika moni muukin.
Rakkaudella,
Kössi
