(5.2.2021)
Ulkona kymmenisen pakkasastetta ja Turun mittakaavassa hanget varsin korkeat nietokset - minun mieleni vain juhlii jo kevättä. Vai onko kevät sittenkin lähinnä kuva talven raikkaudesta johtuvan äkillisen toiveikkuuden hahmottamiseksi? Onhan keväässä mielikuvana samankaltaista raikkautta kuin pakkasen purennassa ja hangen hohdossa. Hanki vain ennemmin kätkee salaperäisyyksiensä syleilyyn kevään suitsuttaessa yhä uusia ihmeitään silmien siepattavaksi. Vaan miksei se olisi toisinkin päin?
Siitäkin puhutaan, että asioita pitäisi vapauttaa niiden kantamasta vertauskuvallisuuden taakasta ja antaa esiintyä omine ehtoineen sinä, mitä ne ovat. Sitä vain en ymmärrä, miten kieli siinä tapauksessa enää olisi mahdollinen, jos se riisuttaisiin kuvistaan. Sehän kadottaisi kokonaan potentiaalinsa kommunikoida ihmiseltä ihmiselle. Olisiko kenties homo sapiens sapiensin hyväksyttävä, ettei se enää seuraavalla kehitysasteellaan voi perustaa itseymmärrystään ihmisen kuvaan? Onko maailmankaikkeus sittenkin kehä, jonka sulkeutumisen merkit alamme taas nähdä? Onko korkein tietoisuuden tapa kuitenkin lopulta kieletön ja kuvaton, sisällötön muoto? Miksi tavoitella ajatusten lukua, jossa aina tulee olemaan kieli välissä, kun telepaattisen yhteyden paljon helpommin voi saavuttaa sensoristen kanavien kautta? Eikö siis olisi palvelus himoitulle kaikkien rauhalle kaikkien kanssa, että herkistäisimme verbaalisten kykyjemme ja dialogisuuden sijasta kuudetta aistiamme, jonka jo luulemme kadottaneemme?
Kieli, jonka tunnemme, tulee aina perustumaan kuville ja kuvien kuville. Sen kierous huipentuu surullisesti sen tarjoamassa mahdollisuudessa piiloutua väärinkäsityksen käsitteen taakse niin totaalisesti ja tiedostamattomasti, että oma olemisemme alkamisestaan alkaen perustuu rajautumiseemme muista. Dialogiksi kutsumamme kielen menetelmän keinoin pyrkivät sitten universalisti-idealistit meistä purkamaan tämän piiloutumisemme oireita, joita he kutsuvat milloin minkäkin asteen konflikteiksi. Puhumisen sopivuutta välienselvittelyn välineeksi perustavanlaatuisemmalta illuusiolta vaikuttaisikin kielen välttämättömyys olemisemme kannalta ylipäänsä. Kunhan rationalistis-looginen reflektointi ja emotionaalis-intuitiivinen päättely kumpikin seuraavat kysymystä kielestä omalle luonteelleen uskollisina loppuun saakka, pitäisi niiden päätyä yhteen ja samaan lopputulokseen, nimittäin juuri esittämääni: kieli erottaa enemmän kuin yhdistää ja aiheuttaa ongelmat, joita sen avulla pyritään ratkomaan.
Kielikin näyttäisi siis olevan jälleen yksi iso kehäpäätelmä, jonka erottaa jumalasta vain se, että edellinen on empiirisesti mitattava eli tosiasiaksikin laskettava ilmiö. Ken tietää, vaikka jumala olisikin kieltä todempi muin kanavin kuin kielellisen viitekehyksen viitoittamin rakentein tarkasteltuna? Koko kielen funktiohan perustuu sen ominaisuudelle synnyttää väärinkäsityksiä ja rakentaa rajoja. Lievimmässä muodossaan tätä kutsutaan maailman jäsentämiseksi, rajuimmillaan manipulaatioksi, mutta yhtä kaikki
