En tiedä kuinka moni viisas ennen minua on niin sanonut. Ehkäpä yhtä moni kuin nyt kysyy, kenen elämästä minä puhun. Ilmiselvästi ainakin omastani. Ehkä sinunkin. Ehkä jonkun muun. Se juuri on hankalaa tässä partikularistisessa universalismissani - tai kenties toisinpäin - että yleistää voi vain itseensä mutta olettaa ei voi olevansa yksin.
Minun elämäni on hermeneuttinen sykli, jossa minun toteuttamani elämä ja minun kertomani tarina siitä seuraavat toisiaan, täydentävät toisiaan, kyseenalaistavat toisiaan, ohjailevat toisiaan ja ovat muutenkin läpikotaisin toisiinsa sisäänleivotut. Samalla tavoin kuin tekstiä lukiessani tuon siihen tuntemani elämän makuiset lähtökohtani vain nähdäkseni ne jälkeenpäin juuri lukemani läpi, toteutuu myös minun elämäni jatkuvassa inkarnoitumisen ja abstrahoitumisen aaltoliikkeessä.
Minä olen tarinankertoja. Olen sitä muun muassa siinä mielessä, että minulle ominaista on hahmottaa itseäni ja muita, maailmaa kirjoittamisen kautta. Paljon ennemmin kätkeytyy tarinankertojuuteni kuitenkin itse elämisen aktiin, ja siinä uskallan olettaa kuuluvani vähintäänkin selvään inhimilliseen enemmistöön. Voisin jopa väittää, että jokainen tarina, jonka itsestäni sanoitan, on oikeastaan yritys lukea sitä tarinaa, joka minä olen ja joka on minun maailmani ja minun paikkani siinä. Eikä vain siinä, vaan yhtä lailla kaikissa niissä tarinoissa, jotka ovat joku muu ja sen maailma.
Ja sanat, joilla itseni sanoitan - ne eivät ikinä ole minun omia sanojani. Ne tulevat sieltä ja ne tulevat täältä, suoraan tai salaa ne tulevat, ihan tästä vierestä tai toiselta puolelta maailmaa, mutta aina, aina ne tulevat kohtaamisen kautta. Kohtaaminen puolestaan, oli se sitten toisen ihmisen tai luonnon tai tekstin kanssa, on aina olennaisella tavalla kertomusten kohtaaminen. Minun itseni ulkopuoliset kertomukset tarjoavat vertauskuvan siitä, mitä en itse voi koskaan sellaisenaan nähdä. Eikä näiden vertauskuvien arvo ensi sijassa suinkaan piile niiden potentiaalissa auttaa ymmärtämään, minkä jo sinänsä voi asettaa kyseenalaiseksi, vaan siinä, että ne vahvistavat minun olemassaoloni sinä, mikä kerron olevani.
Sillä elämisen akti on tarinankerrontaa ja sen syvin salaisuus piilee siinä, että minun kertomukseni on minun vain silloin, kun se on ensin ollut jonkun muun, sillä vain silloin uskallan ylipäänsä uskoa kertovani sitä.
Minä olen tarinankertoja. Olen sitä muun muassa siinä mielessä, että minulle ominaista on hahmottaa itseäni ja muita, maailmaa kirjoittamisen kautta. Paljon ennemmin kätkeytyy tarinankertojuuteni kuitenkin itse elämisen aktiin, ja siinä uskallan olettaa kuuluvani vähintäänkin selvään inhimilliseen enemmistöön. Voisin jopa väittää, että jokainen tarina, jonka itsestäni sanoitan, on oikeastaan yritys lukea sitä tarinaa, joka minä olen ja joka on minun maailmani ja minun paikkani siinä. Eikä vain siinä, vaan yhtä lailla kaikissa niissä tarinoissa, jotka ovat joku muu ja sen maailma.
Ja sanat, joilla itseni sanoitan - ne eivät ikinä ole minun omia sanojani. Ne tulevat sieltä ja ne tulevat täältä, suoraan tai salaa ne tulevat, ihan tästä vierestä tai toiselta puolelta maailmaa, mutta aina, aina ne tulevat kohtaamisen kautta. Kohtaaminen puolestaan, oli se sitten toisen ihmisen tai luonnon tai tekstin kanssa, on aina olennaisella tavalla kertomusten kohtaaminen. Minun itseni ulkopuoliset kertomukset tarjoavat vertauskuvan siitä, mitä en itse voi koskaan sellaisenaan nähdä. Eikä näiden vertauskuvien arvo ensi sijassa suinkaan piile niiden potentiaalissa auttaa ymmärtämään, minkä jo sinänsä voi asettaa kyseenalaiseksi, vaan siinä, että ne vahvistavat minun olemassaoloni sinä, mikä kerron olevani.
Sillä elämisen akti on tarinankerrontaa ja sen syvin salaisuus piilee siinä, että minun kertomukseni on minun vain silloin, kun se on ensin ollut jonkun muun, sillä vain silloin uskallan ylipäänsä uskoa kertovani sitä.
Rakkaudella,
Kössi
