Sitten pitää taas muistaa, että tämäkään ei ole koko elämä.
Mikä on se, mikä ajaa etsimään kaikesta sitä ajatonta esenssiä, johon voisi olevuutensa tiivistää? Mikä on tuo tarve rajata minusta ydin irti, jotta voin väittää itseni ikuiseksi? Jotta helpommin saisin pistettyä itseni pakettiin ja lähetettyä sinne, missä aina paistaa aurinko tai aina on äidin syli, hienot herrat viineineen pöytänsä äärellä ja se kaikista suurin vapaus?
Vaan kun ajassa ei ole ainaa. Aika ei ole aina, ei tule eikä ole ollutkaan. Aina on vain minun minua itseäni pidemmälle ajalle antamani nimitys, jotta tähän aikamaailmaan ripoteltu identiteettini näkisi, mitä se ei voi nähdä: alkunsa ja loppunsa yhtä aikaa. Se ei voi ymmärtää, että todellisessa ainassa ei ole alkua ei loppua, ei ole aikaakaan. Siksi sen pitää luoda omansa, todistaakseen koko maailmalle taivaineen tähtineen ja kaikkineen, mitä niissä on ja ei ole, että minä olen, vaikka vain ajattelen.
Ajassa ei ole ainaa, niin kuin ei ihmisessäkään. On vain toinen toistaan seuraava nyt, jossa itselleen ilmestyvä ihminen inkarnoituu suhteeksi kontingenssissa. Vain toisen kasvoilta voi hän katsella itseään, vain toisen kosketuksesta tietää rajansa, ja vain omasta kuvastaan hän voi löytää sen toisen, omilta rajoiltaan muun maailman.
Kauniin maailman, joka en ole minä, vaan minä siinä. Rumankin maailman, joka on mitä on, ja minä siinä. Vaarallisen maailman, koska minä olen siinä, ja ne muut.
Onko elämä helppoa? Ei ole, se pitää vain elää. Kokonaan. Joka kerta. Jokainen.
Rakkaudella,
Kössi
