On sankareita - ja sitten on meitä

Ollapa tuomion pasuunan torvi, se osoitinsormi, joka kaivetaan niin syvään, että ihmiskunnan veresliha kantautuu turtuneimpaankin tajuntaan: kääntykää ja tehkää parannus, Jumalan valtakunta ei ehkä ole lähellä, mutta tämä ei nyt vain vetele! Ollapa se, joka muistetaan, se ainoa, joka rohkeni avata suunsa! Ollapa se ensimmäinen hyvä ihminen - se ensimmäinen Ihminen! Se, joka ei tyytynyt osaansa epämääräisenä harmaana liikehdintänä, vaan pisti itse jotain liikkeelle. Se, jolla oli Sana. Se Sana.

Minua ei ole luotu sankariksi. Minä kuljen perässä ja venyn, ah niin venyn sen tuhanteen suuntaan ja yritän tehdä järkeä siitä, mikä Sankarin askeleissa paloi karreksi ja kipinöiksi. Hassua oikeastaan, sillä ei ole olemassa järkeä. Sen jotenkin tiedän. Jokainen järki on tehty järki, ja ainoa tapa sen jakamiseen on tehdä se yhdessä. Kenen järkeä puhut, kun puhut järkeä? Toivottavasti sen, jolle sanasi osoitat!

Yksi sanoo, että pitää puhua. Toinen tahtoo toimintaa. Tämä ehkä vannoo valistuksen nimeen. Tuossa vieressä vedotaan tunteisiin. Vielä joku seitsemäs käskee ajattelemaan ja seuraava ei vaan elämään. Itsensä pitää löytää. Itseään pitää vaalia. Ja pitää muistaa, ettei ole maailman napa - päinvastoin: muut ovat, muu maailma ja avaruus. Miksi niin paljon? Miksi niin monta? Miksei vain löytää toisemme ja antaa itseni löytää minut? Tai kenties jonkun muun? Ehkä jopa Jumalan?

Etsivä löytää, lupaa Raamattu ja moni muu. Onko se, mitä tahdon löytää kaiken tämän sekavuuden keskellä, jota myös elämäksi kutsutaan, todella minä itse? Totisesti olen sen jo löytänyt, ja totisesti lävitseni on vaikea nähdä. Kun en edes näe minua itseltäni, miten turha onkaan tämä päättymätön ajojahti! On aivan sama, etsinkö Jumalaakaan sisältäni vai ulkoa: epäjumaliin törmään kuitenkin aina ensimmäisenä. Sen ehkä muistaisi, jos unohtaisi itseään enemmän. Ja sen että etsi sen sijaan Hänen Valtakuntaansa, niin löydyt siinä sivussa itsekin.

Kolkuttavalle avataan, mutta tärkeintä ei kai olekaan, että minä pääsen sisälle, vaan että joku toinen pääsee ulos. Minä hyväosainen, miten voin vain pällistellä toisen vieraanvaraisuutta hänen seiniensä sisällä, kun oma huoneeni pysyy koskemattomana! Minä hyväntekijä, miten voin kutsua vieraan toisen pöytääni omien seinieni sisälle vain saadakseni nähdä hänen hengittävän, kun ilmaa ulkona olisi kaikille yltäkyllin!

Ei se ole siitä kiinni, mitä sanotaan, vaan kuka saa kertoa ja kuka osaa kuunnella, ja siinä ovat Sankaritkin samalla viivalla, olettaisin. Järki kun on aina kuuntelijan järki - silmä saattaa olla kehon lamppu, mutta sen katkaisija on korva.

Rakkaudella,

Kössi