Elämän keskeltä

Miksi on niin vaikeaa yrittää olla "heikko" maailmassa, jossa ihaillaan voimaa? Miksi ylipäänsä ihaillaan ihmisiä, jotka ovat näennäisesti vahvoja? Ei saa näyttää tunteitaan, ei pidä häkeltyä mistään, ei pidä sääliä muita. Niitä, jotka päästävät ihmiset lähelleen, halveksitaan. Samoin niitä, jotka eivät vastaa ivaan ivalla vaan pysyvät hiljaa.

        Miksi on niin vaikea olla hiljaa, vaikka tietää sen olevan todellista vahvuutta? Miksi aina on tarve todistella kaikenlaista, vaikka tietää, ettei sillä ole merkitystä? Me olemme heikkoja ja siksi esitämme olevamme vahvoja. Siksi vaatii niin paljon rohkeutta olla "heikko". Minusta se "heikkous" josta puhun ei ole todella heikkoutta, vaikka nietzscheläiset ym sensukuiset niin ehkä julistavatkin. Ehkä oikea sana olisi lähimmäisyys.

        On vaikeaa näyttää yhteiskunnan silmissä jotenkin heikolta, naurettavalta. Se on niin vaikeaa!! Kun sitä yrittää olla ajattelematta, alkaa kapinoida sitä vastaan. Se on kai lajillemme tyypillistä itsekeskeisyyttä. Olemmehan kuitenkin ihmisiä. Minä kadehdin niitä, joille se on helppoa. Kadehdin niitä, jotka pystyvät siihen.

Kai tämä on taas tätä käänteistä elämänfilosofiaani. Vahvat ovat heikkoja, aikuiset lapsia...

Tallitarjonnasta Hollolassa

Ärsyttää...

 

En ole päässyt tällä viikolla ollenkaan ratsastamaan, kun Okeroisissa alkoi viime viikolla uusi kausi ja ilmoitimme liian myöhässä jatkavamme. Kaikki tunnit olivat jo täynnä. Suzanni lupasi ilmoittaa uudet viikkotuntiaikamme tämän viikon kuluessa, mutta siellä taitaa hän johtaa motivoituneiden kilpajoukkueratsastajiensa suorituksia Lappeenrannan tuntsareissa ja on varmaan unohtanut koko jutun.

 

Soitin Korppariinkin tässä yhtenä iltana varatakseni tunnin, mutta kukaan ei vastannut. Yritin varmaan seitsemän kertaa klo 18-20 välisenä aikana. Ihme touhua! Nettisivuilla kyllä lukee ihan selkeästi, että tuntivaraukset klo 13-20 numeroon, jonka olen tallentanut kännykkääni.

 

Alkaa ottaa päähän tämä sekasortoinen tallitilanne. Kaikki on niin vaikeaa. Ei voi enää samalla tavalla vain ottaa ja lähteä Dollyn kanssa päiväksi tallille. Korppariin on liian pitkä matka, enkä edes osaisi pyöräillä sinne. Okeroisiin en kehtaa viedä koiraa, ja sitä paitsi sinnehän ei haluta meluavia tallityttöjä.

       Välillä vaan niin kaipaa takaisin Messilään - kaipaa, että kaikki olisi taas samoin kuin silloin joskus viime kesänä ja sitä ennen.  Vaikka eihän mikään kestä ikuisesti, se on totuus. Silti on ikävä Anniinaa ja Anua ja kotia, jonka talli soi. Kai minä roikun liikaa menneessä. Jään tuijottamaan takanani sulkeutuvaa ovea, enkä huomaa sitä, joka avautuu edessäni. (En muista, keneltä viisaalta lanasin tuon ajatuksen...)

 

Nojaa. Kyllä se siitä.

 

Tänään vain ärsyttää.