Miksi on niin vaikeaa yrittää olla "heikko" maailmassa, jossa ihaillaan voimaa? Miksi ylipäänsä ihaillaan ihmisiä, jotka ovat näennäisesti vahvoja? Ei saa näyttää tunteitaan, ei pidä häkeltyä mistään, ei pidä sääliä muita. Niitä, jotka päästävät ihmiset lähelleen, halveksitaan. Samoin niitä, jotka eivät vastaa ivaan ivalla vaan pysyvät hiljaa.
Miksi on niin vaikea olla hiljaa, vaikka tietää sen olevan todellista vahvuutta? Miksi aina on tarve todistella kaikenlaista, vaikka tietää, ettei sillä ole merkitystä? Me olemme heikkoja ja siksi esitämme olevamme vahvoja. Siksi vaatii niin paljon rohkeutta olla "heikko". Minusta se "heikkous" josta puhun ei ole todella heikkoutta, vaikka nietzscheläiset ym sensukuiset niin ehkä julistavatkin. Ehkä oikea sana olisi lähimmäisyys.
On vaikeaa näyttää yhteiskunnan silmissä jotenkin heikolta, naurettavalta. Se on niin vaikeaa!! Kun sitä yrittää olla ajattelematta, alkaa kapinoida sitä vastaan. Se on kai lajillemme tyypillistä itsekeskeisyyttä. Olemmehan kuitenkin ihmisiä. Minä kadehdin niitä, joille se on helppoa. Kadehdin niitä, jotka pystyvät siihen.
Kai tämä on taas tätä käänteistä elämänfilosofiaani. Vahvat ovat heikkoja, aikuiset lapsia...
Kai tämä on taas tätä käänteistä elämänfilosofiaani. Vahvat ovat heikkoja, aikuiset lapsia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti