Levännyt matkaaja

Mitä se on, kun saapuu kotiin? Se on rakkautta. Koti on siellä, missä saa rakastaa ja missä rakkaus otetaan vastaan. Se on puhtainta rakkautta maan päällä.

 

Olin jälleen pääsiäisen Ryttylän kansanlähetysopiston Quiet Action -tapahtumassa. En ikinä lakkaa ihmettelemästä, miten aina tutustuukin noin vain uusiin ihaniin ihmisiin! Sellaisiin ihmisiin, jo kolmen päivän tuttavuuden jälkeen tuntuvat elinikäisiltä ystäviltä. Ihmettelen sitäkin, miten helppo on puhua isoista, syvällisistä asioista. Eniten ihmettelen sitä, että ihmiset näyttävät luottavan minuun kuin normaaliin ihmiseen. Se on ehkä suurin siunaus elämässäni - en koskaan opi kiittämään siitä tarpeeksi!

 

Viiden vuoden superdieetti paikallaan...

Torstaina olin Korpparissa yleistunnilla ja ratsastin Ferrerolla. Tuossa nuorehkossa ruunassa on jotain samaa kuin entisessä hoitohevosessani Samuelissa, vaikkakaan Samun selkään minua ei koskaan päästettykään. Olen mennyt Ferrerolla kerran aikaisemmin, ja tuntuu, että se oli tällä kertaa jotenkin raskaampi edestä kuin ammoin syksyllä (tai sitten itse olen vain passivoitunut ratsastajana...) Laukassa tosin olin huomaavinani jonkinasteista edistystä.

        Tunnin teemana oli suoralla hevosella ratsastaminen. Oli muuten haastavaa! Itse helposti haen tuntumaa taivutuksen kautta, joten olin aika aseeton, ja hevonen pääsi hiukan asettumaan, minne sattuu. Kun hevonen ei ole automaatti, korostuvat omanistunnankin virheet. Niin kävi minulle, ja huomasin jälleen kadottaneeni vasta löytämäni vatsalihakset, ja kun keskittyminen meinasi mennä niiden etsimiseen, jäykistyin jotenkin täysin hartioiden seudulta.

        Ferrero oli tosi mukava kyllä, vaikka painoikin. Mukavuudenhaluisena toivoisi, että olisi jokin helpompi tapa ratsastaa hevosta kuin yleiskunnon kohottaminen... Olisin kyllä toivonut tunnilta perusteellisempaa loppuverryttelyä, koska en ehtinyt kunnolla rauhoittaa Ferreroa viimeisen laukannoston jälkeen, joten hommat tuntuivat jäävän ihan kesken.

        Tunnin jälkeen menimme katsomaan, kun kaveri ratsasti hiljattain heille hankittua hevosta. Tämä Lurppa (joka on kaikesta päätellen aika vauhdikas tapa) käyttäytyi parista vapaapäivästä ja synkistä odotuksistamme huolimatta niin hyvin, että omistaja uskalsi päästää minut ja siskoni sen selkään. Täytyy kyllä myöntää, että neiti ei ole mikään keijukaisenköykäinen. Minulta loppui kunto jo alusta asti, enkä siis ratsastanut kuin vähän ravia ja laukkaakin vain toiseen suuntaan (missä hevonen meinasi melkein ryöstäytyä käsistä...hmmm).

        Seuraavana päivänä Lurppa kuulemma aluksi "vaan kanaili", että eipä kestä. Kokemus vahvisti käsitystäni siitä, että tällä hetkellä ja tällä ratsastuskunnolla Alex olisi täysin ihanteellinen ensiratsu minulle. Mutta nyt kun aloitan bodaamaan niin odota vaan Lurppa - katsotaan uudestaan sitten viiden vuoden päästä!

 

Lauantaina olin taas Okeroisissa koulutunnilla ja menin taas Fondilla, sillä Jykä piti taas tunnin. Kohta pystyn päättelemään tunnin pitäjän tuntilistan perusteella: Safu - Suzanni, Fondi- Jykä. Se siitä. Tämän tunnin aiheena oli puomit. Maneesiin oli asetettu puomeja kolmelle ympyrälle. Molemmissa päädyissä oli 20 metrin ja keskellä niitä pienempi ympyrä, joista kullakin oli neljä puomia tasaisin välimatkoin.

        Ympyröitä mentiin sitten kaikissa askellajeissa. Fond oli aivan ihme: se pukitti tuskin kertaakaan laukassa ja oli muutenkin tosi normaalin hevosen tuntuinen. Vakaata muotoa en voi kyllä vielä edes toivoa, mutta mielestäni se meni jo vakaammin kuin viime viikolla. Turvauduin tosin melko raskaaseen pohkeeseen... Eipä tunnista sitten muuta mainittavaa olekaan, hyvin se meni.

 

Tiistaina oli taas estetunnin vuoro. Menin yllättäen Safulla. Käytyämme verryttelyssä läpi kaikki askellajit, aloimme ratsastaa ristikkoa ympyrällä. Safu meinasi aluksi jäädä hitaaksi ja puskea ulkokautta ohi, mutta saimme sen korjattua harjoitusten aikana.

        Seuraavana tehtävänämme oli hypätä keskihalkaisijalle pitkänsivunsuuntaisesti asetettua lankkuestettä vinosti kahdeksikolla. Huomattiin uusi ongelma minun ja Safun yhteistyössä: jäin hidastamaan hevosta aina juuri ennen estettä.Kai minä edelleen pelkään sitä, etteivät askeleet sovi ja yritän mukamas itse korjata asiaa. Tutkimaton on ihmisolennon mieli... Tämäkin harjoitus alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muutaman yrityksen ja yhden kiellonkin jälkeen sujua.

        Lopulta hyppäsimme vielä pientä neljän esteen rataa, johon kuului kaksi tavallista pystyä, lankku ja okseri. Minun ratani meni täysin plörinäksi, siitä ei kannata puhua. Koska alkukäynnit ja tekniset harjoitukset venyivät niin pitkäksi, ei ollut aikoja kunnon revanssiin, mutta sain kuitenkin lopuksi hypätä vielä pari estettä, ja ne menivät oikeastaan tosi hyvin, eli onnistumiseen lopetimme. Olisin kylläkin taas kaivannut loppuraveja, sillä jotenkin niillä on tosi psykologinen merkitys minulle. Siinä saa oikeasti ajatus levätä tekemisessä, ja hevosellekin se on parhaimmillaan mukava rentoutuminen työskentelyn jälkeen. 

OBS! Tämä ei ole aprillipilaa

Minulla on ikävä Ribonia ja Alexia. En ole nähnyt kumpaakaan pitkään aikaan. On se niin kumma, miten voi kiintyä eläimeen tuolla tavoin, vaikkei  olisi edes kovin usein tekemisissä niiden kanssa.      

        Nyt Korppariin voi jo pyöräillä, kun tiedän, miten sinne mennään eikä ole luntakaan kaduilla. Olisi torstaina tarkoitus mennä sisareni kanssa irtotunnille sinne (mihin tarkoitukseen toivottavasti kuitenkin saamme autokyydin), ja ajattelin samalla yrittää värvätä tuoretta verta ponikerhotiimiin. Sillä rintamalla on ollut aika hiljaista, mikä on mielestäni aika sääli. Nyt kun ei ole muutakaan tulevaisuudennäkymää näin kevääksi, voisi taas koittaa saada homman rullaamaan.

        Ajokortin hankinta on nyt siinä vaiheessa, että torstaina jälleen teoriakoe. Katsotaan, millaista totuutta tämä kolmas kerta tarjoilee! Sitten vielä käytäntö kuosiin ja kortti plakkariin ja suunta kohti Mäntsälää ja Alexia. Olen päättänyt palkita itseni ajokortin saatuani tunnilla Jatilassa, että pääsen näkemään Muuli-kultaa. Ottaisivatkohan sinne vielä kesätöihin, jos minun kesästäni jää aikaa tuhlattavaksi?

 

Seuraavaksi välikatsaus lähipäivien ratsastustunteihin.

 

Tänään, aprillitiistaina 1.4.-14

 

Menin Okeroisissa estetunnin Safulla. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, miten entinen toivoton kanailija on nykyään niinkin myötämielinen. Safu oli jo edellisellä tunnilla, ja kun saavuin kuudelta tallille, menin maneesiin katselemaan, miten ratsastettava ratsuni tänään olisi. Ilokseni huomasin, että Safu alkoi innostua esteistä eikä ollut lainkaan niin hitaan oloinen kuin viime viikolla.

        Eteenpäinratsastus ei ollutkaan suurin ongelmamme tällä kertaa, vaan ulkoavut ja ratsastajan ajoitus esteellä. Minulla on Safun kanssa ollut sellaista ongelmaa, että joko jään jälkeen hypyistä, kun hevonen hyppää arvaamattomasti tai sitten syöksyn jopa askelta liian aikaisin kevyeeseen istuntaan. Huomasin, että suurin ongelma oli loppujen lopuksi se, etten keskittynyt hevoseen tarpeeksi, sillä tunnin aikana tämä osa-alue parani huomattavasti, ja aloin tuntea ponnistushetken. Pelkään kyllä, että myötäykseni  on hiukan reiluhko, mutta parempi kai niin kuin että jäisin kauheasti suuhun kiinni...

        Ratana oli tänään: Ensimmäinen este oli pysty puolirataleikkaalla (=linjalla M-kirjaimesta vastakkaisen sivun puoleenväliin, lähde: Elisan heppatermien ABC) maneesin takaseinää kohti, päädyn läpi minkä jälkeen okseri samalla tavalla, nyt vain kohti ovipäätyä. Sen jälkeen jälleen päädyn läpi ja toiselle pitkälle sivulle, missä oli pystystä ja okserista muodostettu linja neljän laukka-askeleen välillä. Verryttelyksi hypättiin molemmat yksittäiset pariin kertaan, samoin linja erikseen niin että saatiin kaikkien hevosten askeleet sopimaan väliin.

       Simple as that. Minulla ja Safulla menivät verkkaesteet aikalailla plörinäksi, vaikka pientä parannusta tapahtuikin. Joko olin ajoissa tai jäljessä tai laukka ei kulkenut. Sama linja jatkui vielä ensimmäisellä radallakin. Toisella kertaa rata taas meni kuin unelma, oikeasti! Safu eteni, minä pysyin hypyissä mukana, tiet olivat kelpoiset ja Safu jopa laskeutui joka kerta myötälaukassa paitsi viimeisellä esteellä. Vain linjalla ulkoapuni jäivät liian heikoiksi kaarteesta asti, joten ratsuni meinasi valua linjalta uralle.

        Oli sellainen tunne, että olisi ollut hyvä lopettaa siihen. No, Suzanni kuitenkin nosti vielä minulle esteitä vähän (muille nostettiin enemmän) ja se ei mennyt ihan putkeen. Tultiin kai liian pitkänä ensimmäiselle esteelle, sillä Safu kolautti ylimmän puomin alas. Okseri meni ihan hyvin. Linjalla tie veti vielä pahemmin uralle kuin viimeksi, joten sain tulla sen uudestaan. Jäin vieläkin liiaksi korjaamaan ulkoapujen puutetta nykimällä sisäohjasta, mutta uusinta meni jo paremmin.

        Loppuverkoissa Safu oli yllättävän rento liikkuen kuitenkin samalla eteenpäin. Eihän se nyt muodossa pysynyt kovin vakaasti, muttei liikoja kanaillutkaan ja ympyrällä se tuntui jo tosi hyvältä välillä. Kaiken kaikkiaan jäi ihan hyvä fiilis. Tahtoisin vain mennä Safulla, ettei tämä jäisi tähän. Ratsastuskouluratsastuksessa on aina se pelko, että juuri kun hommat alkavat sujua, joutuukin ehkä vaihtamaan ratsua...

 

Lauantaina 29.3.-14

 

Menin Okeroisten koulutunnin Fondilla. Jykä piti tunnin ja aiheena oli kulmat. Maneesin kulmiin rakennettiin laudoista suorat kulmat ja ovipäädyssä rakennettuihin kulmiin nostettiin vielä kakkasaavit oikomisen estämiseksi. Näitä kulmia ratsastimme sitten ensin käynnissä, minkä jälkeen tietysti ravissa ja laukassa.

        Minun ja Fondin yhteinen taival alkoi taas sopuisissa merkeissä, kun Madame meinasi kytätä ovikulmaa ja minä potkaisin häntä hiukan liian tomerasti sisäjalalla kylkeen. Arvon madame päätti, ettei häntä kohdella niin, ja koko alkukäyntien ajan se lähti käynnistä pukittamaan joka kierroksella tismalleen samassa kohdassa ovipäätyä. Siinä sitten ihmettelemään, mikä naista vaivaa ja Jykä tuli siihen tulokseen, että sitä pisti jokin (häntään kuivahtanut lanta, jonka minä sitten tunnin jälkeen sain rapsutella pois). Minä uskon omaan teoriaani.

        Alkukankeuksista huolimatta tunti meni yllättävän hyvin. Fondi alkoi aika pian tarjoilla muotoa, mutta enhän minä tietenkään saanut sitä säilymään pitkillä sivuilla kulmien jälkeen. Kulmat ratsuni hoiti niin hienosti, ettei mitään rajaa kunhan muistin koota sitä ajoissa. Laukkaa en odottanut kovin innolla, sillä Fondin kulmiinratsastaminen on välillä kovin tuskallista, Madame kun on niin herkkä kaikenlaiselle kiskomiselle ja puristelulle, että normaali ratsastuskin ottaa sitä välillä hermoon.

        Aluksi laukkasimme oikeassa laukassa koko maneesia ympäri ja Fondi meni ihanan kevyen oloisesti eikä yrittänytkään asettua ulos liiaksi. Kulmissa oli ehkä hiukan kaahaamisen tuntua, ne mentiin suorahkona ja hieman kaatuen, muttei pahasti verrattuna joihinkin muihin päiviin. Jykä kuitenkin hälytti kaikki käyntiin, sillä homma oli kuulemma käynyt liian vaaralliseksi, en tiedä, mitä loppujen lopuksi oli tapahtunut.

       Joka tapauksessa ryhmä jaettiin kahtia. Minä ja pari muuta ratsukkoa menimme maneesin takapäätyyn, ja sielläkös Fondi otti ilon irti. Laukkaamisesta ei meinannut tulla mitään, kun joka toisella askeleella heilahti takajalat ja minä, joka en osaa pitää itseäni pystyssä keikahdin aina säännöllisin väliajoin kaulalle. Ei siinä mitään, en minä itseni puolesta pelännyt - lähinnä vain ärsytti mokoma neiteily. Takanani kuitenkin laukkasi Nana, ja kun Fond keikautti huolellisesti yhden isommista pukkauksistaan, mammakos innostui, veti pään alas ja töppäsi pari kertaa etujaloillaan - voilà: ratsastaja maassa!

        Noo, siitä sitten ravailtiin vähän ja kun Nanakin oli saatu takaisin kuvioihin ratsastajineen, laukattiin vielä vasemmassa kierroksessa. Tällä kertaa me ratsastimme ovipäädyssä, ja ihmeellistä kyllä Fond pukitti tuskin kertaakaan, vaikka vasen kierros on tunnetusti sen heikompi. Outo juttu. Vain pari kertaa takajalat nousivat, kun ratsastaja meinasi väsähtää ja tarrata liian tiukasti kyljistä kiinni.

        Loppuverkoissa tuntui, että Fond vihdoin alkoi liikkua kunnolla eteenpäin ja suoritimme ne suhteellisen rennosti. Mainitsemisen arvoinen asia on, että Madame oli hionnut tunnin aikana, sillä se ei ole sen tapaista. Liekö pukittelun aiheuttamaa stressiä vai rehdin työskentelyn hedelmää? Itse tietysti toivoisin jälkimmäistä...