torstai 5. kesäkuuta 2014

Hepparomanisti on täällä taas

Tiistaina olin pitkästä aikaa hevosen selässä, estetunnilla Okeroisissa siis. Yllättäen sain alleni jälleen Kallen. Suoraan sanoen olin aavistellut ratsastavani esimerkiksi Netalla, jota luotompaa hyppääjää en tuolla tallilla tiedä, mutta tyttö onkin menossa kisoihin erään tuntilaisemme kanssa, joten pari valmentautui tämänkin tunnin yhdessä.
        Kalle oli jo edellisellä tunnilla, ja edellisellä kerralla hypätessäni sillä se oli lämmennyt sen verran, että raippa jäi tarpeettomaksi, joten laiskuuttani en jaksanut ottaa taikasauvaa matkaan. Se oli virhe. En ottanut huomioon, että edellinen estetunti oli ulkona derbykentällä, mikä ehkä hiukan kiihdytti kaakkia enemmän, kun ei ollut seiniä rajoittamassa. Siis, pieniä ongelmia tuli laukan etenemisessä radoilla.
        Alkuverryttelyissä Kalle oli samanlainen kuin aina alkuraveissa eli tahmeahko mutta kuitenkin hiukan raskas edestä. Laukassa tehtiin perusharjoitteita: pitkällä sivulla kevyemmässä istunnassa eteenpäin ja lyhyillä sivuilla selvälyhennys. En kylläkään havainnut kovin suurta eroa Kallen laukassa, ja kaipasin raippaa, mutta lohduttauduin sillä, että radalla se kumminkin... Laukka on kuitenkin Kallen miellyttävin askellaji. Käynnissä se alkaa helposti vänkäämään, ja ravissa se nyt on mitä on - makaa kädellä ja painaa menemään. Laukassa sen saa kuuntelemaankin välillä.
       Verryttelyesteenä tulimme ratapoikkileikkaalle asetettua kavalettia vinosti kahdeksikolla, ja tarkoituksena oli keskittyä laukkoihin ja tuntea, missä laukassa hevonen tulee alas. Minulla on onneton tapa aina varmistaa kurkkaamalla laukka, missä tosiaan menee yllättävän paljon aikaa hukkaan, kuten Suzanni aina jaksaa muistuttaa. Kallehan tietysti hoiti homman kotiin, vaikken saanut sitä ihan joka kerta vaihtamaan laukkaa kavaletin päällä.
        Kavalettiharjoitusten jälkeen tulimme kaksi pystyä kaarevalla uralla. Meidän oli määrä keskittyä laukanvaihtoon esteellä, ja jollei se onnistunut niin viimeistään kaarteessa. Ensimmäisellä kerralla keskityin turhan tomerasti laukanvaihtoihin, että koko tehtävä meni oikeastaan ihan ohi, tulimme huonosti sisään ja Kalle joutui hyppäämään ihan epähevosmaisesta asennosta eikä laukanvaihtoa tietenkään tullut ennen kuin ihmeen kaupalla keskellä kaarretta. Oikeastaan minulla ei ole koko harjoituksesta muuta muistikuvaa kuin että väli oli ihan liian lyhyt siihen nähden, miten paljon ajattelua tehtävä vaati minulta - etenkin, kun taas sorruin varmistelemaan laukkaa kurkkimalla hevosen jalkoihin.
        Näiden harjoitusten jälkeen tulimme pientä rataa, johon kuului pitkällä sivulla okseri tallille päin, kaarteen läpi ja suunnanvaihtopysty lävistäjällä ja kaarteen jälkeen linja toisella pitkällä sivulla. Tarkoitus oli alunperin mennä linjan väli viidellä askeleella, mutta Kallen kanssa mentiin sujuvasti neljällä. Kaakki oli edellisellä tunnilla tarvinnut eteenratsastusta välissä, joten koska välienhahmotuskykyni ei vielä ole kovin hyvä, seurasin esimerkkiä.
        Ensimmäinen rata meni muutenkin hyvin. Kalle laukkasi ihan sujuvasti, hyppäsi hyvästä kohtaa ja vaihtoi laukankin suunnanvaihtoesteellä. Ratsastettiin jopa ihan hyvät tietkin, mitä nyt ensimmäisessä lähestymisessä meinasi kavioura kutsua. Olin radan jälkeen tosi tyytyväinen, ja oletin oikeastaan, ettemme me enää ehdi muuta hyppäämään. Niin sanotusti huokasin vähän liian aikaisin.
        Sillä hyppäsimme saman vielä kerran, ja viimeinen rata meni tietenkin aivan puihin. Ensimmäiselle esteelle lähestyminen jäi laukattomaksi laukaksi, ja Kalle joutui steppaamaan ylimääräisen pikkuaskeleen ennen estettä ja minä tietenkin olin ehtinyt jo hyökätä kaulalle siinä vaiheessa. Suunnanvaihdossa oli vähän sama juttu, vaikka Kalle tulikin parempaa laukkaa. Jouduin vaihtamaan laukan esteen jälkeen, minkä takia en keskittynyt tarpeeksi seuraavaan esteeseen ja koukkasimme linjalle uran kautta. Väli piti mennä sujuvasti neljällä. En laskenut, kuinka monta askelta meille tuli, mutta ne eivät sopineeet. Ratsastaja edisti taas jälkimmäiselle esteelle ja vauhti melkein pysähtyi. Kalle onneksi kuitenkin hoiti molemmat yli yhtenä kappaleena ja ongelmitta.
        Kiitos ja kunnia hevoselle, on se vaan niin loistava kaakki!
 
Eilen ajettiin siskojen kanssa Jatilaan tunnille. Nimenomaan siskojen kanssa. Minä: "Tää matka tuntuu paljon lyhkäsemmältä, kun ajaa ite." Siskot: "Niin tuntuu!" Ja kyllähän niitä ohjeita sieltä takapenkiltä ja pelkääjänpaikalta tuli. Navigaattoria inhoan. Se sekoittaa minut täysin, sillä kuten sanottua, välimatkojen hahmotus ei ole vahvin alani. Kun sitten vierestä kuuluu, että käänny 400 metrin päästä oikealle ja välissä on näkökentässä on viisi risteystä peräkkäin, ei minulla ole aavistustakaan, missä kohtaa pitäisi valmistautua kääntymään.
        Selvisimme kuitenkin hengissä Jatilaan huolimatta ehkä hiukan puolihuolimattomasta käännöksestä Vanhasoukkiontielle, joka pääsi yllättämään ajajan. Selvisimme hengissä myös parkkeeraamisesta kahden auton väliin (meni muuten huomattavan nätisti suoraan!), ja hengissä selvisivät myös kaikki tallikoirat, vaikka juoksivatkin suoraan auton alle. Olimme perillä noin tasan neljä tuntia ennen oman irtotuntimme alkamista.
        Leirikesä on alkanut, ja leiriläisten joukossa oli myös eräs viime vuoden leirikavereista. Iltapäivän tunnit olivat pian alkamassa, joten satuimme sopivasti niitä seuraamaan. Ennen sitä kävin kuitenkin moikkaamassa ihanaa Alexya, joka poti kaviokuumettaan hiekkatarhassa. Niin kuin kelpo hevosihminen ainakin, menin rapsuttelemaan muulia sähkölankojen välistä. Langoissa sattuikin olemaan pikkuisen tujakammat jännitteet kuin mihin olen tottunut, minkä saimme tuta niin minä kuin Alexykin. Niin pian kuin käsivarteni hipaisi ylälankaa, sähkövirta syöksyi sitä pitkin Alexyn turpaan. Muuli loikkasi keskelle tarhaa hieromaan nenäänsä, ja minä jäin ihastelemaan kauniin punasinisiä pintaverisuonia, joiden kuvat ilmestyivät ympäri olkavarren. Paukahdus kuului varmaan Pieksämäelle saakka.
        Se oli ainoa kontakti, jonka ehdin muuli rakkahimpaan saada. Olen sentään fiksu eläin, ja kerta riitti opettamaan, ettei noiden nauhojen lähelle kannata mennä. Alex oppi varmasti myös, ettei minua kannata lähestyä - ainakaan aidan väärältä puolelta. Loput neljästä tunnista kuluivatkin leiritunteja katsellessa ja tallissa autellessa. Salli-arabi, jolla minä ratsastin oli viimeisellä leiritunnilla, joten minun ei tarvinnut laittaa sitä kuntoon.
        Olin kuullut, että Salli on reipas ja herkkä. Se on myös hyvin pieni ja lihava. Se ei näyttänytkään niin hienolta, mikä  ehkä hiukan tyynnytti mieltäni. Uskaltauduin ottamaan lyhyen raippani, sillä leiriläinenkin meni vielä pidemmällä raipalla ja hevonen pysyi hienosti hallinnassa. Salli oli aivan vaahdossa jo ensimmäisen tuntinsa jälkeen, ja vähän alkoi epäilyttää, että noinkohan se kestää näinkin isoluista ja massiivista ratsastajaa.
        Meillä ei ollut opetusta tunnilla, sillä en ollut tajunnut tilata sellaista. Menimme siis itsenäisesti. Tunnista ei ole paljoakaan sanottavaa, sillä suurin osa ajasta meni siihen, että opettelin istumaan koulusatulassa luonnottoman pitkillä jalustimilla. Keventäminen ainakin meni täysin varpailla seisomiseksi! Lopputulos oli se, että jalustimet alkoivat pikkuhiljaa tuntua luonnollisemmilta, mutteivät vieläkään hyviltä.
        Salli meni alusta asti "nätisti", alhaalla, muttei tuntumalla. Kesken kaiken jouduin suoristamaan sen epäsopivan satulahuovan ja samalla geelin, ja tietysti hevosella oli kaiken maailman rintaremmi-martingaalisysteemit. Kun sitten jatkettiin, Salli ei enää ollut senkään vertaa kuulolla, vaan kipitteli välillä alta pois eikä mennyt oikein mitenkään nätisti. Lopulta sain sen myötäämään, mutten ottamaan tuntumaa.
        Toinen siskoni oli jo poistunut ratsunsa Seran selästä, ja koska joku muu maasta käsin näkee ratsastajan virheet paljon helpommin kuin itse selästä, hän antoi hiukan vinkkejä, kun ratsastin kahdeksikolla pääty-ympyröitä kevyessä ravissa. Loppujen lopuksi Salli otti alkoi tuntua jo paljon paremmalta, ja siihen oli hyvä lopettaa. Siskon houkuttelemana käväisin vielä Seran selässä testaamassa. Se oli ihan mukava ja kevyt ratsastaa, etenkin kun siskoni on ratsastanut sillä paljon ja osasi antaa vinkkejä. Muutenkin se polle on hyvin ratsastettu.
        Salli oli aivan vaahdossa. Kun en heti päässyt vesiboksiin, otin sen sienellä. Tyttö meinasi hyppiä pystyyn karsinassa, kun yritin pyyhkäistä sitä korvien ympäriltä, mutta onneksi rauhoittui pikkuhiljaa. Runsaasta vedenkäytöstä huolimatta Salli jäi kuitenkin aivan tahmeaksi käsittelyni jälkeen, joten hevosen syötyä pesin sen vielä vesiboksissa runsaalla vedellä, ja sitten ulos.
        Ostimme vielä tallin limsakoneesta virvoitusta armottomasti lämmenneiden mountain dewiemme tilalle ennen kuin suuntasimme takaisin kotiin. Otetaan vielä tämän kesän aikana uudestaan, ja toivottavasti Alex on silloin terveenä! Salli oli kyllä mukava, mutta Alex on rakkain, ja olisi kiva päästä jälleen sen selkään.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Elämä takana, elämä edessä

Minustakin tuli ylioppilas. Sain valkolakkini ja todistukseni, rääyin eturivissä gaudeamukseni, jonka melkein muistin ulkoa. Otin vastaan kaksi satsia vieraita ja heidän tuomiaan lahjoja, ja ehdin nähdä Bondin loppuun. Sunnuntaina kävin kirkossa ja pukeuduin vielä kerran ihanaan kauniiseen mekkooni kahvitellakseni viimeisten myöhäisten vieraiden kanssa. Vielä vihaamani pakolliset kiitoskorttikuvat, joita en ole vieläkään katsonut läpi, otettiin pihalla. Oli ehkä täydellisintä ikinä!
        Nyt on siis aika lähteä toteuttamaan unelmia. Kun tietäisi, mitä unelmia - niitä on kovin vaatimaton kokoelma tällä hetkellä. Lähinnä oma kämppä Turusta, työpaikka ja auto. Siinä olisi välivuosi. Vielä pitäisi keksiä tapa jatkaa ratsastusta, sillä lopettaminen on täysin mahdoton ajatus. Ehkä tällä hetkellä eniten unelmoin seikkailusta. Lähden aivan yksin vieraille vesille, tietämättä, mitä elämä tuo tullessaan. En tahdokaan tietää. Tahdon vain ottaa lahjana jokaisen uuden yllätyksen, jokaisen kokemuksen ja jokaisen ihmisen.
        Tietenkään en halua kokonaan jättää taakse sitä elämää, mikä minulla on täällä. On niin hyvä tietää, että ystävät ja perhe täällä ovat ystäväni ja perheeni, minne ikinä menenkin. On ihanaa luottaa siihen, etten kuitenkaan ole yksin uudessa maailmassa, vaan voin aina palata kotiin. Voin ikään kuin palata taaksepäin ja turvautua entiseen, kun tuleva tuntuu liian torjuvalta. Tutusta ja turvallisesta saa voimia käydä tuntemattomia tuulia vasten.
        Miten odotankaan sitä seikkailua, joka on tuleva elämäni! Nyt kesällä, syksyn saapuessa, vuoden kuluttua... Millainen ihminen vuoden päästä katsoo taaksepäin tähän hetkeen? Mitä hän ajattelee tästä ihmisestä, joka kirjoittaa tätä blogitekstiä? Millainen on hänen elämänsä?
 
Minulla on nyt ajokorttikin, joten huomenna vihdoin, toivuttuani keuhkokuumeesta ja lakkiaisista, lunastan itselleni antamani lupauksen ja suuntaamme siskojen kanssa Jatilaan irtotunnille. Alexy-kulta on kaviokuumeessa, joten sen selkään en ainakaan pääse, mutta ehkä näen sitä vilaukselta. Sen sijaan kokeilen yhtä tallin arabeista, mikä vähän jännittää, sillä en oikein osaa tuollaisilla hienoilla hevosilla ratsastaa...