Vaipoista ja lankeemuksista

Symboliikka on haastava taiteenlaji sekä tekijälle että tulkitsijalle, totesimme eilen illalla teologityttöjen kesken Hillsongin uudesta musiikkivideosta Peace-kappaleeseen. Onko punainen väri nähtävä Hengen tulena, Kristuksen verenä vai kärsimyksen ja kivun kohtaamisena? Pitääkö valkoiset hunnut ymmärtää häihin tai puhtauteen ja neitseyteen liittyvistä konnotaatioista käsin, vai ennemmin tulkita aavemaisemmin, kuin peitteinä, joilla joku aina vanhan ajan elokuvissa suojaa huonekalunsa pitkälle matkalle lähtiessään? Kertooko kruunu arvosta ja perillisyydestä vai ulkokultaisuuden kahleista? Mitä viestittää kuvan naishahmojen sensuelli liikehdintä ja suhteellisen raskas ehostus? Miten tämä kaikki palvelee laulun tekstiä ja tarkoitusta tukea ja lohduttaa ahdistuksesta kärsiviä?

On niin sääli, etten voi nähdä maailmaa muin silmin kuin omineni. Se tosiasia jättää kovin vähän yleispätevää sanottavaa todellisuudesta - varsinkin alettuani vasta hiljattain toden teolla huomata, miten uskomattoman erilaisia me eri ihmiset voimme olla ja de facto olemmekin. En tiedä, millaisia tunteita video herättäisi jossakussa toisessa ihmisessä ja elämäntilanteessa. Jos oikein ajattelen, en tiedä edes sitä, miten se vaikuttaisi minuun itseeni jossakin toisessa mielentilassa, eilen, viikko sitten, viime vuonna...

Nyt video oli hämmentävä kaikkine noine voimakkaan symbolisesti latautuneine merkkeineen, kuten jo yhdessä ystävieni kanssaopiskelijoiden kanssa totesimme. Kuitenkin juuri tunne siitä, että noiden merkkien visualisointi tällä nimenomaisella tavalla näyttäisi osoittavan kahtaalle tai useampaan suuntaan, jopa päinvastaiseen kuin odottaisi, tyhjentää sopivasti niitä niiden mukanaan kantamasta taakasta. Tästä seuraava vaikutelma on oman kokemukseni mukaan jollain tapaa samaan aikaan irrallinen ja intensiivinen, rauhattoman pakottavalla tavalla levollinen: valkoiseen kruunuilla kahlittuun liikkumattomuuteen tulee jotakin elävää, joka vetää puoleensa, vaikka sen lähestyminen tekeekin kipeää, eikä sitä kai jaksaisikaan, ellei jostain sen levottoman liekin sisältä kantautuisi lempein sävelin “Peace is the promise You keep.“ Rauha on se lupaus, jonka Sinä pidät. Muu ei ole tärkeää.

Mitä se kertoo hajoavalle ihmiselle? Että vaikka kaikki ympärilläsi tuntuu samaan aikaan ontolta ja kuitenkin vivahteista raskaalta - vaikka on vaikea nähdä ylipäänsä mitään ja vielä vähemmän selkeästi - silloin voit vain ääneti nojautua lupaukseen, että rauha on tässä ja nyt, kaiken sen keskellä? Että Jumala ja Hänen rauhansa ja läsnäolonsa ei ole määriteltävissä järjellä tai tunteilla, vaan se on jotakin sanojen ja näkemisen tuolla puolen, kuin hengitystä tai sydämenlyönti, joka tapahtuu luonnostaan, tahtomatta, ponnistelematta?

Toivoisin, että minulla olisi enemmän vastauksia kuin kysymyksiä. Jos puhuu vaipoista tarkoittaessaan huntuja, kutsuu (ahdistus)kohtausta erehdyksessä lankeemukseksi ja ihmettelee, että mitä tekemistä lupauksen palasilla on rauhan kanssa, ei kuitenkaan kaiketi voi sellaista edellyttääkään - ei ainakaan vieraalla kielellä ajateltuna. Sitä paitsi minusta alkaa tuntua, ettei maailma taida toimia ihan niin.

Rakkaudella,

Kössi

Minä olen mietiskellyt

Minä luulen, että voidakseen ymmärtää olevansa maailman paras on ensin nähtävä ja tunnustettava, että siskoni on sitä, että ystäväni on sitä - niin, että jopa pahin viholliseni, jos hänet aivan rehellisesti suostun näkemään, on maailman paras. Eikö tämä ole juuri se oivallus, joka tekee ystävistä vihollisia ja vihollisista ystäviä siitä yksinkertaisesta syystä, että kun jonkun toisen parhaus tuntuu vähentävän omaa parhauttani, on huomattavasti helpompi rakastaa sitä jota vihaa kuin vihata sitä jota rakastaa?

Minä luulen silti, että vaikka näkeminen on vaikeaa, se on ainoa tie sen ymmärtämiseen, että minäkin olen maailman paras. Kun näkee kaikki nuo maailman parhaat ympärillään, onhan jo kohtuutonta ironiaa ja kaiken loogisen logiikan vastaista ylläpitää käsitystä itsestäni maailman ainoana ei-parhaana yksilönä. Logiikka on kuitenkin vain kääntöpuoli siitä ihmeellisestä tosiasiasta, että kaikki me maailman parhaat olemme maailman parhaita omana itsenämme.

Minä toivon, että tämä kateellisen ja itseään syrjivän mielenlaadun perusdilemma jalostuu minunkin elämässäni yhä enemmän oman erityisen tarinani tunnustamiseen ja muiden tarinoiden mykistyneeseen ihmettelyyn. Kai se on ainoa tapa hengittää tätä samaa ilmaa, jota kuitenkin kaikki hengitämme.

Rakkaudella,

Kössi