Ovela siirto. Yhtä ovela kuin epäreilukin. Minä onneton, jolla on vain koiria, niin alivertaisia surkeita riippuvaisia idiootteja, jotka eivät ikinä voi opettaa minulle mitään elämästä tai Jumalasta, ylipäänsä mistään. Minä tyhmä koiraihminen, aina minä valitsen väärin, vajoan itsesääliin siinä koirankarvaa kokolattiamatostani nyhtäessäni.
Ja silloin tajuan, että kaikki on niin väärin. Tuo kliseinen sanonta on yhtä hyödytön kuin se on totuudenvastainen. Miten minä sen tiedän? Menemättä sen syvemmälle sellaisiin yksityiskohtiin kuin että podin tarkoitusten palvelemiseksi muokattu versio, joka kieltää alkuperäisessä indikoidun kissojen aristokraattisen egoismin, tuhoaa täysin sanontaan leivotun särmän ja tyylillisen tasapainon, voisin vaatimattomasti vedota omakohtaiseen kokemukseen. Sillä minä tiedän, että minun koirani eivät pidä minua jumalana.
Miksi se sitten riipaisee niin syvältä? Miksi tuo tosiasia tuntuu suoranaiselta ihmisarvoni riistämiseltä?
Vastaus näyttää häkellyttävän yksinkertaisesti sisältyvän itse tuohon viattomaan väittämään, että koira luulee ihmisen olevan jumala. Jos siis tämä on totta, mutta ei toteudu minun ja koirieni suhteessa, silloinhan minä en yllä edes ihmisen mittoihin saati sitten jumalan! Tai pikemminkin: en yllä ihmisen mittoihin juuri siitä syystä, etten käy jumalasta. Minun ihmisyyteni mittarina on minun jumaluuteni, minun vankka uskoni siihen, että minun kuuluisi olla - että minä olen - jumala.
Hetkessä minulle valkenee, että kyseinen vääristymä ihmisyyteni kriteerinä on yksi eniten itsetuntoani murtavista tekijöistä. Havainto, ettei ympäristöni vahvistakaan sitä sisäistä (pseudo)totuutta, joka niin perinpohjaisesti minut määrittelee, johtaa alemmuuskompleksiin, kateuteen, riittämättömyydentunteeseen, itsesääliin ja lopulta väkivaltaan. Ei vain suhteessani koiriini, vaan kaikkeen, hevosiin, kanssaihmisiin. Enkä usko olevani yksin. Päinvastoin: eikö oikeastaan suurin osa ongelmista tässä maailmassa johdu juuri sen kaltaisesta mekanismista? Eikö jokaisesta kriisistä löydy joku (tai useampia), jonka jumaluus on kokenut kolauksen?
Jumalan taakka - se murentaa ihmisen. Se hämärtää sen tien, joka minulla on kuljettavana ja se sokaisee näkemästä ympärilleen, käsittämästä näkemäänsä, kohtaamasta toisen luodun. Se luo kontrollin illuusion, josta on henkihieveriin asti pidettävä kiinni luovan vapaudenkin kustannuksella. Se on pakkomielle, se on synti, se on minuuden mekanismi. Ihminen ei ole jumala, sen tietävät sekä kissat että koirat. Tietäisimmepä itsekin!
Rakkaudella,
Kössi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti