Fiskar som diskar

Radio Vegan sävelin aivopesen itseäni huomisiin ruotsin  yo-kuunteluihin. Alkaa pikkuhiljaa paniikki hiipiä pieneen mieleen. Olen aikataulusta jäljessä. Miksi en lukenut kesällä? Koska olen saamaton idiootti, tiedostan sen. Joudun lakkaamatta paikkailemaan jälkiäni. That's life story of sorts. Of my sort.

       Yeah. Jätin ajotunnitkin nyt tauolle. Ajattelin etukäteen että kyllä minä tuon hoitelen siinä sivussa, mutta reputettuani teoriakokeen jo toiseen kertaan tässä pari perjantaita sitten tajusin, ettei se ihan niin menekään. Hyvässä lykyssä saan kortin syyskuun aikana, todennäköisemmin lokakuussa, vaikka olen ollut siihen oikeutettu kohta lähes neljännesvuoden. Niin se vaan menee.

      

Ratsastuksessa on ollut vähän harmaan arjen ja rikkonaisuuden tuntua ajotuntien takia. En ole päässyt ratsastamaan kuin kerran viikossa. Tunnitkin menevät aina siihen, että minä ja Suzanni suoraan sanottuna v****ilemme toisillemme koko ajan. (Hei mikä se säädyllinen vastine tuolle sanalle on, en millään keksi sitä...) Se on aika uuvuttavaa.

        Menin lupaavasti Vinillä, mutta juuri, kun aloimme saada vainua toisistamme - viimeisimmällä kerralla Vini alkoi jo rentoutua ravissakin! - Suzanni päätti siirtää sen muihin tehtäviin. Menin pari kertaa Bellalla, jonka kanssa ei oikein jutut menneet yhteen. Minä olen niin toivottoman raskasapuinen ratsastaja ja Bella reagoi siihen heti. Toisella kerralla meni kuitenkin paremmin, mutta sillä nyt ei ole väliäkään enää, kun Bella kaiketi myytiin tässä.

        Viimeksi menin Lakilla. Se on ison kokonsa vuoksi kauhean raskas ratsastaa minulle. Oli se ihan kiva, vaikka meinasinkin menettää hermoni tunnin akana. Mentiin laukannostotehtävää pituushalkaisijalla, enkä meinannut ollenkaan päästä suorittamaan sitä, kun Lakilla on niin isot askeleet, ettei sen kanssa voi ihan mihin tahansa väliin ahtautua toisin kuin muiden kivojen pikkuhevosten kanssa ja kun kääntää voltille, joku muu ehtii aina ensin. Ei ollut hevosen vika mutta...

        Se oli kyllä urheilua.

 

On niin ärsyttävää, kun stressaan ihan liikaa siitä, meneekö hevonen kuulolla vai ei. Se pilaa fiiliksen. Pitäisi pyrkiä vaan tekemään parhaansa kärsivällisesti ja iloita pienistä saavutuksista. Minulla ei vain kärsivällisyys itseäni kohtaan riitä. Tahtoisin vain olla paras tai edes hyvä, ja tulen sokeaksi kaikelle muulle. Toisaalta Ratsastuksenopettajilla on taipumus opettaa eniten niitä, jotka osaavat ja ovat parhaita. Se on minusta epäreilua.

        Suzannin opetustyylissä ärsyttää se, että hän ei oikeastaan juuri opeta. Hän vain kertoo meille, että se, etteivät hevoset kulje, johtuu meidän puutteellisesta taidostamme. Sen me kyllä tiedämme, eikä meitä oikeastaan siis kiinnosta sitä kuulla. Me tahtoisimme tietää, miten me voimme korjata ratsastustamme, jotta hevoset kulkisivat.

        Minun täytyy vain tehdä asennemuutos. Olen kai joskus pohtinut tätä ennenkin. Olen alkeisratsastja, joten minun pitäisi tyytyä siihen toistaiseksi, muuten en voi kehittyä. On vain niin vaikeaa olla yrittämättä liikaa, koska jos en ole tarpeeksi hyvä, minua ei opeteta eikä minulle suoda mahdollisuutta kehittyä. Kai tämäkin on perimmiltään psyykkistä...

 

Minulla on vielä yksi biologiankirja lukematta ja kirjoitukset ovat 16.9.! Ja kemian kirjoja pitäisi lukea vielä reilut kolme. Ja ruotsin kirjoja aika kasa.