Loppujen lopuksi elämä on silti oikein mukavaa

Elämä on aika epäreilua. Koskaan ei voi saada kaikkea, mitä haluaa - ei edes puolia siitä. Ei edes Alexia. En vain tajua, miksi jumaloin sitä hevosta! Kulta muulinpoikasta... Pitäisi hankkia se ajokortti nyt niin pääsisi aina välillä tervehtimään sitä Jatilaan.

 

Kissa näyttää hassulta, kun se haukottelee. Ensin viikset kääntyy niin että ne sojottavat eteenpäin ja sitten leuka putoaa alas. Lopuksi huulet leviää hymyyn ja viikset siirtyy sojottamaan jälleen sivulle. Suu sulkeutuu. Outoa ja kiehtovaa. Luonnon pieniä ihmeitä.

 

Vähän niin kuin kerhon rentoutushartaus. Ja yksisarviset. Minun kannattaisi varmastikin harkita rentoutuskasettien nauhoittamiseen ryhtymistä tulevaisuudessa. Jotenkin se on minulla verissä - tämä unettava äänenlaatu. Näkeehän sen jo ihan arkipäivänkin keskustelutilanteissa, kun puhetoverin leukaperät alkavat täristä pidätetyistä haukotuksista...

 

Dolly menee huomenna hammaskivenpoistoon. Mietinpä vain, että mikä eläinlääkäri käyttää sellaiseen toimenpiteeseen kaksi tuntia aikaa ja rauhoittaa eläimen niin tujakasti, että sen täytyy vielä niiden kahden tunnin jälkeen jäädä eläinlääkäriasemalle heräilemään. Pitäisikö minun huolestua?

 

Kyllä Dolly selviää. Ainahan se. Sen on pakko, onhan se ainoa elämänkumppani, joka minulla on, kun joskus muutan tuonne Turun puoleen. Omaan asuntoon ja opiskelijan rahattomaan arkeen. Toivottavasti keksin jonkin ilveen jatkaa ratsastusta, sillä se on minulle lähes yhtä tärkeää kuin Dollykin.

 

Lukuloma! Ja eräs hullu ilmoittautui hiihtolomarippileirille isoseksi, vaikka preliminäärien perusteella ei vahvasti mene. Ei vaan tee mieli stressaantua. Tyhjäpää mikä tyhjäpää, ei sitä itselleen mitään voi. Minulle sopii se, että teen kaiken mahdollisimman hullusti. Vaikeasti. Tai en tiedä, sekin on suhteellista.

 

Hullu. Siis suomeksi onnellinen. Mitä muuta elämääni kaipaisinkaan?