Eikö se olekin niin - vai onko se vain ironiaa - että arjen romantiikka piilee niissä hetkissä, kun kaikki on täydellisesti mutta kuitenkin huonosti? Kun ei ole koko päivän aikana syönyt muuta kuin suklaata ja saapuu kotiin (poikkeuksellisen) huonon työpäivän päätteeksi, vain huomatakseen koirien ahmineen sen viimeisenkin palan tai ainakin repineen foliopaperit palasiksi. Tai kun sisävessan puutteessa joutuu kököttämään täpötäyden kompostikäymälän istuimella 15 asteen pakkasessa väärään aikaan kuusta ja kosteudesta pehmennyt vessapaperi hajoaa käsiin. Tai kun kyyröttää viiden aikaan aamusta Tampereen linja-autoasemalla kolme paitaa päällekkäin mutta kuitenkin liian vähissä vaatteissa ja vatsa kivistäen ja viereen istahtanut värillinen mieshenkilö tivaa jo kolmatta kertaa: "Don't you wanna kiss me... please?" Sitä vain kääntyy tilanteen typeryyttä edes itse uskomatta naurahtamaan kuivasti kolmannen einsä, ja itsekin naurahtaen tyyppi vihdoin uskoo ja lähtee etsimään seuraavaa uhriaan. Joku vaaleaverikkö linja-autoaseman seinustalla, huomaan bussin ikkunasta. Ehkä hän on matkalla Kuopioon.
Olen edelleen auttamaton romantikko. On sääli, etten elänyt 1800-luvulla ja syntynyt mieheksi; olisin ollut heti maailman kuulu kirjailija. Sonettini olisivat levinneet maailmanlaajuisesti ja synkän intohimoista paatostani olisi ylistetty Euroopan hoveissa ja amerikkalaisen rahvaan keskuudessa. Olisin ollut nimi historiassa. Shakespearesta seuraava, jättänyt Runeberginkin taakseni tunteellisen ilmaisun hall of fameilla. Valitettavasti synnyin 2000-luvun vaihteeseen naiseksi, jolla ei ole mitään sanottavaa postmodernin kirjallisuuden kuolleilla kentillä. Ei ole enää sanottavaa, sillä kaikki on jo sanottu. Todellisuudessa kaikki on sanottu jo Raamatussa, luultavasti jo ennen sitä, ja silti me tahdomme sanoa sen uudelleen, sillä ihminen on sama vuosituhansista toiseen.
Keskustelimme jokin aika sitten siskoni kanssa siitä, miten jokainen ihminen ilmaisee itseään aivan uniikilla tavalla. Jokainen sanoittaa ajatukset, tunteet ja mielikuvat eri tavoin - jopa niin, että on vaikea tunnistaa omia ajatuksiaan toisen sanomina. Se on se rikkaus, mikä pitää kirjallisuuden elossa. Se on se syy, miksi meillä riittää keskusteltavaa. Ennen kaikkea se on se piirre, joka tekee meistä meidät. Puhun sanoittamisesta, mutta miksen tarkoittaisi myös kuvittamista? Sanatkin ovat kuvan luomisen väline, aivan samoin kuin maali ja sivellin tai laulun sävelmä. Kuva on sen maailman ilmentymä, jonka koemme ja jonka tahdomme muille välittää. Ihminen tarvitsee sitä, että pääsee välittämään vastaanottamiaan ärsykkeitä jotenkin eteenpäin. Paineen on päästävä purkautumaan; on aivan sama tapahtuuko se luomalla tiedettä tai taidetta, puhumalla politiikkaa, parannusta tai potaskaa. Aivan sama. Kunhan sille saa muodon. Silloin se on vähemmän pelottavaa, kun sen näkee olevan olemassa.
Joku sanoi, että kannattaa lähteä kesäksi tai välivuodeksi Ryttylään. Se muuttaa kuulemma elämän, on muuttanut jo monta: "ainakin mun elämän, ja Matin elämän". Minun ei tarvitse mennä Ryttylään muuttaakseni elämääni, sillä Turku teki sen jo. Olen nyt asunut täällä kesää vaille vuoden päivät (oikeastaan enemmänkin sillä vietin viime toukokuun täällä pääsykokeisiin päntäten, vaikka kesätyöt sainkin viime vuonna vielä Päijät-Hämeestä), ja joka päivä tämän kotikaupunkini lumo löytää uusia sokkeloita emootiokeskuksistani. Joka päivä, kun kuljen tutuiksi tulleilla ja tulevilla kaduilla, törmään uusiin ihmeisiin. Kaunista luontoa, kauniita ihmisiä, rumia ja kuitenkin niin kauniita rakennuksia. Tuomiokirkko kuin emo keskellä kaupunkia vahtimassa pikkuisia tytärkirkkojaan, kuten omaa Katariinaani ja sen sisarta Maariaa. Jokiranta, Halistenkoski ja Koroistenristi. Liukas nurmimäki sivupuron rantaan, missä Dolly käy kastelemassa tassunsa ja Penny nyrpistelee sivummalla. Lenkkipolkujen varressa ulkokuntoilulaitteet, jotka jäänevät ikuiseksi arvoitukseksi minulle ja veljelleni Janikalle. Edullinen lidli ja lähisiwa, josta saa opiskelija-alennusta, vaikka aina sen unohdankin. Iso kaupunki pikkukaupungin fiiliksellä. Minun Turkuni.
Tiesin jo abivuoden lopulla, että minun lähitulevaisuuteni on Turussa. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että minusta tulisi ruotsinkielinen teologianopiskelija, keittiöelmeri ja puhelinmyyjä. En tiennyt, että löytäisin niin pian niin monta kotia ja niin monta rakasta ystävää. Minä odotin seikkailua, ja sen minä olen saanut. Tajuan joka päivä selvemmin, että se seikkailu ei pääty koskaan, sillä sen seikkailun nimi on elämä. Kun kulkee silmät sidottuina huomiselle, avaa ne ylihuomiselle ja huominen tulee kuin takuuvoitto konsanaan, sillä ei ole ylihuomista ilman huomista. Välivuosi opetti minulle, että tulevaisuudensuunnitelmien puuttuminen on avain lukemattomiin mahdollisuuksiin, jotka puolestaan ovat osa suurempaa suunnitelmaa. Mahdollisuuksissa on tulevaisuus - miksi siis kieltää ne?
Väsyneenä ja kaikkeni antaneena mutta kuitenkin ravittuna pääsin loppuun asti ensimmäisen vuoteni yliopisto-opiskelijana. "Fakulteten för ... teologi"n armollisessa huomassa olen skilliytynyt erityisesti liian pitkien aineiden kirjoittamisessa, liian kiivaiden opponointien toteenpanemisessa, huonon ruotsin ja vielä huonomman englannin sössöttämisessä sekä deadlainien lykkäämisessä - vi har ju evighet på oss! Osaan lukea Uutta Testamenttia kreikaksi ja nimetä pietismin neljä suurinta nimeä. Muistan, montako lukua on Jesajan kirjassa ja tiedän, että 15 minuuttia on hyvin lyhyt aika pitää esitelmä vieraalla kielellä. Tätä kirjoittaessani toivon, etteivät tulevaisuuden työnantajani liian tarkkaan lue tätä ansiolistaani ja siinäkin tapauksessa jättävät tietyt maininnat omaan arvoonsa. Ensi vuonna, kun uskaltaudun jälleen luonnontieteiden kylmään maailmaan vakaana sivuainesuunnitelmanani kohtalokas fysiikka, edellämainitunlaiset leväperäisyydet karissevat varsin pian kokoelmasta.
Viimeisten palautettavien tekstien lähetessä loppuaan ja opintojen laskehtiessa kesäiseen poukamaansa nousi myös tämä vanha blogini yhä voimakkaammin mieleeni. Olin jo ajatellut sen olevan auttamattomasti kuopattua menneisyyttä, joka jatkakoon kummitteluaan täällä internetin äärettömässä bittiavaruudessa mitättömän pienen minäni vielä mitättömämpänä somejalanjälkenä, jonka ehkä joku kerran pari vuodessa bongaa kaikkien noiden instajättiläisten varjosta. Kaikkea se ylhäinen yksinäisyys ja näennäinen joutoaika ajaakin ihmisen ajattelemaan, ja kun vielä jokin suurempi voima- mitä ilmeisimmin Jumala - tipauttaa enkelinsä tai minkälie piruparan tuohon olkapäälle kuiskimaan, että kyllä sinä edelleen kirjoittaa osaat, niin tässä sitä ollaan. Tämä on alku, ja loppua ei tule, lupasin. Pidän nyt tuon lupauksen ja pyyhin pisteen pois. Tämä ei ole alku eikä tämä ole loppu; tämä on vain osanen loputtomuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti