Pihal ko turkulain toispual jokke

Se on loppu ny. Aika antaa uusille sukupolville tilaa isosrintamallakin. Minun pitäisi olla jo töissä siellä! Silti olin jälleen rivi-isosena, kolme vuotta nuoremman isoison ja kuusi vuotta nuorempien leiriläisten keskellä. Ei siinä, useimpien leiriläisten mielessä näyttäydyn kai yhä edelleen 17-vuotiaana. Nuorekas kun olen.

        Leiri tuli ja meni. Opin kaikkien nimet. En tiedä mikä meni väärin, kun seitsemästä iltaohjelmasta muistan olleeni suunnittelemassa ehkä kolmea. Se oli ajelehtimista Jumalassa, ajelehtimista omissa haaveissa ja toisten. Kellumista läsnäolossa ja kuumeista sekasortoa. Se oli minun paikkani. Jokainen hetki oli helmi, jota varjellä hellimmin. Hetket ovat niin särkyviä ja niin täyteläisiä. Ne koostuvat niin hienoista säikeistä, että niitä on vaikea erottaa, mutta nuo säikeet - ne muodostavat yltäkylläisyyden. Jokainen pieni hetki, jokainen kohtaaminen, jokainen rukous ja jokainen sattumus, mitä niistä sanoisi? Ne muodostavat täydellisyyttä, jossa on inhimillisen epätäydellisyyden särö. Miten ihmeellinen onkaan meidän Jumalamme, kun hän tekee epätäydellisen kautta täydellistä!

        Miten olenkaan halunnut kerätä teidät kaikki helmoihini kuin kanaemo kokoaa poikasensa - mutta te ette halunneet tulla... Sitä on rakkaus ja Jumalan kaipaus omiensa kääntymiseen. Miten voi kiintyä niin lyhyessä ajassa niin vahvasti uusiin ihmisiin? Miksi pitää menettää heti, kun on vasta alkanut tutustua? Ja todellisuudessa tuo tuska on vain menettämisen pelkoa. Pelko on epäluottamusta. Aivan kuin minä, ihminen, voisin pelastaa ketään vain pitämällä muut lähellä. En minä voi, ellei se erityisesti kuulu Jumalan suunnitelmaan. On päästettävä irti ja luotettava. Hetkiä ei voi pantata. Ne vain tulevat, ja niistä on otettava kaikki irti.

           

           Täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta kylliksi, sillä siinä,              joka pelkää, ei Jumalan rakkaus ole tullut täydelliseksi. (1. Joh. ?, olisiko ollut neljäs                 tai viides luku, vapaamuotoinen lainaus ulkomuistista...)

On niin vaikea tajuta se, että kaikki riippuu vain Jumalasta. Kaikki. Järjellä sen voin tajuta, mutta uskoa se todeksi myös oman elämänsä kohdalla ja jättää kaikki huolehtiminen - se on aivan toinen juttu. Olen niin lapsi vielä uskoni tiellä, vaikka Jumala onkin ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Olen samaan aikaan kapinallinen murrosikäinen ja suurisilmäinen taapero, joka käpertyy luottavaisesti Isän syliin. Minä tarvitsen ympärilleni opettajia ja rinnallakulkijoita. Kuka on keksinyt, että ihmisen on selvittävä taipaleestaan yksin? 

Aika on etsiä ja aika löytää. Vain Hän tietää, milloin. Siinä on syvä armo.