"Mitä sä oot Anna miettinyt viime aikoina?"
Vähättelevä ynähdys, josta en saa selvää.
"Jotain isoja asioita oot miettiny."
Äkkiä olen fyysisestä horroksestani huolimatta täysin hereillä. Huone on pimeä, ja peiton alla lämmin uneliaisuus, mutta hengessäni olen levoton. Jotain isoja asioita... Oivallus on niin selkeä ja yksinkertainen, että jälleen kerran joudun ihmettelemään sokeuttani, kuurouttani, hitauttani. Se on vieraillut omilla huulillani koko viikonlopun ajan: hyväntuulisesti ohimennen olen julistanut sitä muille itsekään ymmärtämättä. Vasta nyt tyhjät sanat saavat täyden merkityksensä.
Pienet asiat on isoja asioita.
***
Perjantai-ilta. Koirat odottavat kylällä ulkoilutusta ja iltaruokaa. Haen avaimen kaverilta, joka partioi järjestyksenvalvojana etupihalla. Riisipuurokin keittämättä, vaikeroin mielessäni ja lähetän rakkaan ajatuksen Dolly kullalle, joka edellisen viikon valvotti ja sotki ripulitaudissa ja pikku paaston jälkeen kaipaa jo kevyttä laskua ruokintarutiineihin. Vaikerointi muuttuu raivonsekaiseksi kyynelehdinnäksi, kun perillä huomaan ostaneeni pussillisen normaalia puuroriisiä äidin neuvoman pikariisipuuron sijaan. Messu alkaa puolen tunnin kuluttua ja tämän keittämisessä menee ainakin tunti!Jokin hyvin pieni osa minussa nauraa tilanteen ironiaa pistäessäni riisit kattilaan kiehumaan, minkä jälkeen käyn lattialle makaamaan. Aivan liikaa aikaa kulutettavana vieraassa asunnossa, jonka asukki omistaa vain välttämättömän. Vastahakoisesti mieleeni hiipii, miten järjetöntä on tuhlata aikaa murehtimalla messua, kun Jumala kohtaa ihmistä aivan yhtä lailla missä tahansa. Mikä olisikaan parempi hetki viettää sitä paljon puhuttua kahdenkeskistä laatuaikaa Mestarinsa kanssa kuin toimettomana vieraan keittiön vankina? Onko huonompaa tekosyytä kuin että ei nyt huvittais?Seuraavat puoli tuntia siis vietän koirineni lattialla rukoilemassa. Nyt, kun toimeen kerran on ryhdytty, päätän käyttää aikani hyväksi pitämällä omaa jumalanpalvelusta. Toki saarnasta, kolehdista ja ehtoollisesta joudun tinkimään, mutta syntini tunnustan ja kiitän puuroriisikämmistä ja paljosta muusta, rukoilen virvoitusta ja rakkautta ja uskoa. Kajautettuani vielä tyhjässä huoneistossa "Janoan sua" päätän, että puuro on valmis. Kaadan ylimääräiset vedet altaaseen, ruokin koirat ja lähden hölkkimään kohti opistoa. Jos olen nopea, ehdin ehkä vielä ehtoolliselle, ajattelen, ja toiveikas rauha siivittää askeleitani.En voi välttyä tuntemasta hienoista pettymyksen pistosta, kun saavun perille. Aivan liikaa ihmisiä vaeltelee päämäärättömästi sinne tänne, ja pääteltta on kovin tyhjänoloinen. Törmään pariin tuttavaan. "Olittekste tuolla messussa?" "Ai missä? Sehän alkaa vasta puolelta!" Siinä silmänräpäyksessä tuntuu huomattavasti todennäköisemmältä, että Herra Jumala Taivaallinen Isä on siirtänyt aikatauluja kuin että itse olisin katsonut väärin. Kaikki harmi on poissa, tilalla vain puhdasta riemua.Pienet asiat on isoja asioita, säteilen ystävilleni ennen messun alkua. Saan ehtoolliseni, kolehtiin ei ole rahaa ja saarnasta en muista jälkeenpäin sanaakaan. Silti olen onnellisempi kuin pitkään aikaan pelkästään saadessani osallistua messuun.
***
Nuorten kesä Ryttylässä - miten taas löysin itseni sieltä? Tällä kertaa yövahdin vastuullisissa hommissa, joissa vakuutin vastuullisuudellani myöhästymällä heti ensimmäisestä ja ainoasta työvuorostani. Kun rauha ja hiljaisuus alkoivat laskeutua ruokalarakennuksen ylle tyttöjen tuhistessa montsarissa ja poikien kirjastossa, vietin yötäni siivoamalla aulan wc:t, piirtelemällä kaksiväripiirroksia kuulakärkikynällä ja oranssilla huomiokynällä majoituslistan alareunaan sekä runoilemalla veljeni Janikan kanssa tekstaillen. Väsynyttä runoutta, väsyneet me. Veli rakas taisi kesken kaiken nukahtaakin, omat silmäni mekaanisesti aukiliimaantuneina olin itsekin enemmän tai vähemmän unenomaisessa transsissa. Äidyin jopa letittämään hiuksiani, mitä en ikinä, ikinä, koskaan tee. Ruokalarakennuksen aulassa paloivat valot koko yön. Novumini lojui siististi majoitushuoneeni nurkassa.
***
Lauantai-ilta. Pitkä päivä takana ja iltaa vielä pitkälti edessä minun osaltani - koirat sen sijaan kaipaavat jo lepoa ja ruokaa. Kämpän omistaja on hurvittelemassa häissä (ei omissaan) ja uskonut avaimet ystävänsä haltuun. Koko illan olen kierrellyt opiston aluetta ympäriinsä kysellen, ovatko ihmiset nähneet lyhyttä, pinkkitukkaista Venlaa. Tuloksetta. Venla on kadonnut jäljettömiin avaimet muassaan. Typerintä kaikesta on se, että juuri samainen Venla kävi rapsuttelemassa koiria ohittaessamme hänen vartiopaikkansa poikien teltta-alueella vain muutamaa hetkeä ennen kuin sain tietää hänet avainten haltijaksi.
Iltaohjelmaan kuuluu todistuspuheen jälkeen ryhmissä rukoilua. Ryhmäni on siskoni. Olin toivonut saavani ryhmän, jossa joku muu rukoilisi ääneen. Ei ole yhtään rukoilufiilis, mutta ääneenrukoilijoiden jäljittäminen vaatisi liikaa sosiaalista vuorovaikutusta, ja minä olen uupunut. Sitä paitsi puolet ryhmästämme on juuri päättänyt jättää rukoilut sikseen - siksi olemme kahden - ja muut ovat jo aloittaneet. Niinpä minä rukoilen, väsyneesti ja vaivalloisesti. Sanat eivät tule mieleeni, kuulostan varmasti pohjattoman välinpitämättömältä ja kyllästyneeltä. Silti rukoilen siskoni puolesta. Rukoilen jaksamista itselleni, rakkautta ja Jumalan valtakuntaa. Kaikenlaista, mitä kaikkeen väsynyt ihminen vain voi keksiä rukoilla.
Rukoushetken päätyttyä lavalle pelmahtaa Newland, aikomuksenaan soittaa kovaa ja asenteella ja seisottaa ja hyppyyttää koko Ryttylää kädet ilmassa niin, että kehotuksen uhmaaminen jäämällä istumaan tuntuu lähinnä maailmanhistorian suurimmalta, rumimmalta, iljettävimmältä ja mustimmalta synniltä. "Mennäänkö kävelee ja katsoo, löytyiskö tuolta avaimellisia ihmisiä?" kysyy siskoni, joka ei varsinaisesti ole meluisien paikkojen ystävä. "Mikäs siinä", totean minä, josta seisomaan nouseminen ja käsien kohottaminen tuntuisi lähinnä teennäiseltä juuri sillä hetkellä, ja niin me lähdemme.
On jo niin myöhä, että kämpänomistajakaveriamme on melkein lupa odottaa häistä palaavaksi. Siskoni seisahtuukin ensimmäiseksi järjestyksenvalvojien ryppään luokse tiedustelemaan asiaa, mutta mikä ikinä hänen kysymyksensä oli, vastaus on kielteinen meidän kannaltamme. En jaksa enää edes pettyä. Olemme lähdössä jatkamaan keltaliivisen iskujoukon ohitse, kun törmään silmälaseihin, ja pian tietoisuuteeni rekisteröityy kuva ongelmien, huolien ja turhautumisen hälvenemisestä. Lyhyt, pinkkitukkainen Venla! Kapsahdan tyypin kaulaan, vaikken kunnolla tunnekaan, ja siunaan maasta taivaisiin. Halleluja.
Pienet asiat on isoja asioita, hehkutan lähes tanssahdellen siskolleni suunnatessamme kohti uinuvaa Ryttylää.
***
Viimeisessä tilanteessa raamattuopetuksen jälkeen kysyttiin, mitä olen oppinut viikonlopun aikana, miten Jumala on puhutellut, mitä halunnut sanoa juuri minulle. Siinä kohtaa kihisin kuitenkin kauniin kristillisesti pelkästään kostonhimoisia ajatuksia porukoituneita ja tekopyhästi tunteet kieltäviä seurakuntia kohtaan syvennyttyäni sensävytteiseen keskusteluun huonetoverini Mintun kanssa koko opetuksen ajan. Kaiken sen kiihtyneisyyden alla koin huonoa omaatuntoa siitä, etten kokenut viikonlopun opetusten tarjonneen minulle mitään uutta. Koin itseni hyljätyksi, kun Jumalalla ei näyttänyt olevan minulle mitään sanottavaa. Väsynyt rukoilemaan, väsynyt rakastamaan, väsynyt etsimään. Väsynyt suorittamaan ja olemaan suorittamatta. Lopen uupunut itseeni. Niinpä en edes muistanut, että vain hetkeä aiemmin olin vastannut esitettyyn kysymykseen kiteyttämällä viikonloppuni yhteen pieneen suureen ajatukseen.
***
Istun nuotiopaikalla. Kello on jo niin paljon, että aikaa on lakattu laskemasta. Luultavasti jo reilusti sunnuntain puolella. Istun yksin ylimmäisen kivipenkin reunassa ja toivon, etten olisi yksin. Olen levoton, väsyttää mutten saisi untakaan. Kaipaan jotakin, niin että miltei itkettää, tietämättä oikein itsekään mitä. Silti en valehtele, kun ohikulkeva keltaliivi kysyy, että onko kaikki kunnossa, ja minä vastaan, että juu on.
Nyt en jaksa enää edes rukoilla. Olen vain pettynyt - keneen, en tiedä, luultavasti itseeni. En enää tiedä edes, olenko olemassa. Kukaan ei tunne minua nimeltä. Kukaan ei tiedä minusta mitään. Olen vain kasvoton joku istumassa siinä nurkassa, jossa hänen kuuluukin, jottei häntä olisi liikaa olemassa. On niin pimeää, etten itsekään erota kuin epämääräisesti liikehtiviä hahmoja, joiden ääriviivoille kaukana alhaalla liekehtivä nuotio hohtaa punaista. Olen väsynyt kaikkeen hälinään. Se hukuttaa ihmisen. Vain pysähtymällä voi olla olemassa.
Jostain siihen ilmestyy ystävistäni se suloisin, istuu viereen ja kysyy, mitä mietit. Me olemme molemmat yksin, ja meillä molemmilla on aikaa. Istumme siinä toisiimme käpertyneinä ja pudottelemme ajatuksia ilmaan, kiireettä, ajatta, logiikatta. Tuntuu niin hyvältä olla joku jollekulle. Tuntuu hyvältä ajatella ääneen sellaiselle, joka kuuntelee ja reagoi. Silloin kokee olevansa olemassa. Jutellessamme tajuan, että juuri sitä olen etsinyt koko viikonlopun - koko kesän - ajan.
Olemme yhdessä olemassa, kunnes ystäväni ei enää vastaakaan, ja hänen syventyvästä hengityksestään ymmärrän hänen nukahtavan pian syliini. Muistaessani lukuisat toinen toistaan eläimellisemmät aamuherätysoperaatiot, ja ennen kaikkea niiden tehottomuuden ystäväni sikeitä unenlahjoja vastaan, ravistelen hänet hereille. Pienet asiat on isoja asioita, ajattelen hymyillen, kun lähdemme vaeltamaan kohti vuoteitamme.
***
Pari päivää myöhemmin nukkumaan mennessäni kävin mielessäni läpi leirin tapahtumia. Erään ystäväni ajatteleminen kiidätti minut hetkeen, jossa purkutalkoiden jälkeen istuskelin maassa penkin vieressä odottamassa kyytiäni, heitellen soraa ilmaan ja tuntien itseni, jos nyt ei epätoivotuksi niin ainakin ylimääräiseksi. Siskoni oli löytänyt parempaa seuraa, ja penkillä haettiin hieronnan lomassa aloitusta sielunhoidolliseen keskusteluun. Jotain isoja asioita oot miettiny.
Silloin tiesin, mitä olisin halunnut sanoa ystävälleni, joka vähätteli murheitaan. Silloin tiesin, mitä Jumala oli halunnut sen viikonlopun avulla minulle opettaa. Pienet asiat on isoja asioita. Ja isot asiat on pieniä asioita. Pienet asiat - asiat, joita vähättelemme ja joista selviämme kyllä yksin - ovat niitä, joiden alle pikkuhiljaa sorrumme. Ne ovat isoja asioita ihmiselle, liian isoja itse kannettavaksi. Jumalalle sen sijaan isoinkaan asia ei ole liian iso, vaan Hän tahtoo meidän heittävän kaiken Hänen huolekseen. Mieluiten silloin, kun se on vielä pientä, mutta viimeistään silloin, kun olemme sortumassa.
Minun viikonlopussani pienet asiat totisesti paljastivat sekä katkeran että riemukkaan isoutensa. Koko tapahtuma oli täynnä pieniä rukousvastauksia, jotka eivät oikeastaan edes olleet varsinaisia rukousvastauksia ja jotka käänsivät kertaheitolla liioitellun mieliharmin ja väsymyksen täydelliseksi negatiivikseen. Pikemminkin ne olivat toiveita, joiden toteutumattomuus tuntui kohtuuttomissa määrin maailmanlopulta. Silti - tai kenties juuri siksi - en edes kehdannut rukoilla niiden puolesta suoraan. Mitä sen sijaan rukoilin tuo mieleeni Jeesuksen sanat vuorisaarnasta. Tätäkö se on, kun Hän kehottaa
Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. (Matt. 6:13)?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti