Välillä sitä huomaa istuvansa kaivon pohjalla. On pimeää. On ahdasta. Pois pitäisi päästä, mutta joka suunnassa lyö vain päänsä seinään. Jossain kaukana yläpuolella näkee kyllä kappaleen taivasta, mutta seinä on korkea ja sileä. Ei sitä pitkin voi kiivetä - ja vaikka joku heittäisikin köysitikkaat, miten niistä jaksaisi pitää kiinni?
Ei tarvitsekaan, sanoo ystäväni. Reunoilta valuu kyllä hiekkaa, jos jaksat odottaa. Hiekka on pehmeää. Hiekka kannattaa.
Sitäkö elämä on? Että joskus on istuttava pimeydessä kasvokkain oman mahdottomuutensa kanssa. Että joskus on uskallettava jäädä odottamaan ja kuuntelemaan sen sijaan, että syöksyisi suin päin johonkin, minkä luulee hyväksi ratkaisuksi. Että suostuu kohtaamaan sen epämääräisesti liikehtivän möykyn, joka välillä kutsuu itseään vihaksi ja välillä rakkaudeksi, välillä peloksi, kaipaukseksi, ahdistukseksi tai onneksi. Että joutuu myöntämään: se olen minä, joka huudan, enkä minä selviä yksin. Katkerinta kaikesta on kai huomata, etten ehkä ymmärräkään sitä, mitä ymmärrän.
On hassua olla ihminen valintojen maailmassa. Pieniä valintoja, suuria valintoja - huonoja valintoja vai hyviä valintoja, minunko valintoja vai muiden? Valintojen konkreettinen sisältö saattaa muuttua, mutta kaikille niille on yhteistä se, että ne käsitteenä sisältävät vaatimuksen, ja että joka valinnassa on aina kaksi (tai useampi) puolta, jotka kiskovat omiin suuntiinsa. Siinä ristitulessa on hankala pysyä yhtenä kappaleena. Se, mitä menetän, vaikken vielä edes nimeltä tunne, on tukehduttavaa. Jokainen valinta on kuin hyökyaalto, johon hukkuu hitaasti. Mitä tarkalleen, sitä en tiedä. Entä jos se olenkin minä itse?
On hassua olla ihminen ihmisten maailmassa. Ihmiset asettavat vaatimuksia. He eivät tee sitä pelkästään ulkoapäin - eivät he sillä minua voi vahingoittaa. Vaikeaksi asian tekevät ne vaatimukset, jotka minä itse rakennan sisälleni sen perusteella mitä näen tai en näe, kuulen tai en kuule, aistin tai en aisti. Ympärillä ihmisten olemukset ovat kuin vaatimusten loputon lista: minulta puuttuvat hyveet, arkkipaheeni kuin peilistä nähtynä, raa'at katseet, paljon puhuvat hiljaisuudet ja mykät sanat. On niitä, jotka puhuvat jostakusta toisesta ja tarkoittavat sinua. On niitä, jotka puhuvat sinusta ja tarkoittavat itseään. On niitäkin, jotka vain olemalla riisuvat sinut kaikesta siitäkin, mitä tiedät olevasi. Kenelle minä yritän kelvata, kun en kelpaa enää itsellenikään?
On hassua olla ihminen kristittyjen maailmassa. Rakkauden lähettiläät - ja silti niin ihmiset - mitä he pelkäävät? Kristityn malli istuu sitkaasti joka ikisen kirkon etummaisessa rivissä, ihmisen ja Jumalan välissä. Kristitty ymmärtää asioiden laidan ja suhtautuu niihin sen mukaisesti. Mikäli ei, hän on eksyksissä. Koska usko on näkemistä, pitää sokeutta peitellä. Koska usko on iloa, ei epätoivoa sallita. Koska epäröinti on uskon vastakohta, sen on oltava synneistä suurin. Ilman uskoahan ei voi pelastua, vai mitä? Mistä sitten tiedän, että uskon? Herranjumala, tuohan oli epäröintiä... Siispä sitä ei ole. Hurskaasti kärsimme koettelemuksemme, hiljaa ja ylistäen, ja niin sietäisi noiden toistenkin syntisten. Se on vain vaihe, mutta se menee ohi, koska Jeesus. Seurakunta on pyhien yhteisö, ylistäjien ja rukoilijoiden. Koettelemuksista saa kertoa muille vahvistukseksi, kun niistä ensin on selvinnyt, Jumalan avulla tietenkin. Vain... Sanoiko joku joskus, että kantakaa toistenne taakkoja?
Vaan mitä on olla ihminen Jumalan maailmassa? Sitä en ymmärrä, vaikka ymmärtämällä ymmärtäisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti