Ei mitään uutta auringon alla

Miten tyytyväiseksi voikaan ihminen tulla saadessaan istua hiljattain raivaamansa kirjoituspöydän ääressä yksi tyytyväisyyttään lattialla lekotteleva koira kummallakin sivulla ja kuvitella, että tässä seesteisyydessä on elämän esenssi. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa niin mistään: olenhan luonut tähän ympärilleni maailman, jossa on edellytykset viedä eteenpäin sitä elämää, joka ei tapahdu vain ulkoisen välttämättömyyden pakosta vaan kumpuaa tarkoituksen tunteesta. Kun on valmistanut itselleen paikan ja ajan, luovat nämä yhdessä hetken todellisuuteen lait ja ehdot, jotka huomaamattakin ohjaavat sitä, mitä teen, mitä ajattelen, mikä on tärkeää ja millä tavoin.

On olemassa arkea, joka tyhjentää ja arkea, joka täyttää. Minulle hitaat hetket ovat ne, jotka täyttävät - sellaiset hetket, joissa saa, pitää ja onnistuu olemaan täysin kokonaan yhdessä todellisuudessa kerrallaan, antavat tilaa pikkuhiljaiselle ajelehtimiselle, jossa päämäärättömyydestä tulee suunta. Ne hetket taas, jolloin on aktiivisesti oltava samalla hetkellä sen tuhannessa todellisuudessa tuntuvat tyhjentävän minua merkityksen kokemuksesta ja murentavan sitä sidettä, joka yhdistää minut minuun. Joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, että minuna olemisen prosessi ei toimisi, mikäli jompi kumpi puoli puuttuisi. Merkityksen löytäminen ja merkityksen toteuttaminen tuntuvat usein kumpuavan eri olemisen tasoilta, ja mikä surullisinta luulen, että liian usein yritän lääkitä tyhjyyttäni yhä vain tyhjentämällä ja vastaavasti täysinäisyyttäni vain täyttämällä entisestään...

Täyttyä tyhjentyäkseen ja tyhjentyä täyttyäkseen, sellaistako se elämä onkin: loputon hajottamisen ja kokoamisen, kadottamisen ja löytämisen ristiaallokko? 

Sellaista, sellaista hyvinkin se taitaa olla, ja siksipä juuri on ihanaa nauttia raivatun kirjoituspöydän taikamaasta ja tyytyväisistä koirista näin sunnuntaisen myöhäisillan kurkistellessa ikkunasta. Tuntea itsensä tämän hetken niin maailman onnistuneeksi ihmiseksi. 

Rakkaudella,

Kössi

Lapsi 22,5 vuotta?

Olen nyt hengittänyt tätä ikimuinaista ilmakehäämme reilun neljännesvuosikymmentä vaille neljännesvuosisadan ajan ja alan pikku hiljaa huolestua itsestäni. Syynä tähän on, että minulla ei edelleenkään vaikuta olevan minkäänlaista käsitystä siitä, miten tulla aikuiseksi. En muista kenenkään koskaan maininneen, miten se ylipäänsä tehdään ja keneltä siihen pitäisi pyytää lupa. Sekin on toki mahdollista, että olen jälleen kerran ollut liian "busy speaking with my neighbor, as often is the case" - kuten rakas englanninopettajani Ream C. Barclay hienovaraisesti ensimmäisenä opiskeluvuotenani minulle huomautti - ja onnistunut sivuuttamaan sensuuntaiset valistuksensanat.

Niin kauan kuin muistan olen lähes poikkeuksetta määritellyt aikuisuuden aina sellaisina attribuutteina, joiden koen itseltäni puuttuvan. Kenties on yleisinhimillistä oirehdintaa fiksoitua vain luettelemaan, miksi minä en ole aikuinen, vaikka ajattelemalla hiukankaan pidemmälle huomaisi koko tuon taipumuksen perustuvan kokemukselliseen jäänteeseen jostakin lapsuuden aikaisesta todellisuuskuvasta. Onhan jo itsessään täysin absurdia vuosi toisensa perään raahata identiteettinsä ehtona sellaista ajatusmallia, jonka perusoletuksena aikuinen on jotain totaalisen, ylitsepääsemättömän erilaista kuin minä. Eihän sellaisista lähtökohdista ole mahdollistakaan tulla aikuiseksi.

Jos siis aikuisuus onkin jotain muuta kuin mitä minä en ole, mitä se silloin on? Ehkä se on sielun silmien avautumista tai tiedostamatonta tiedostavaa lapseutta, kuten taannoin tuoreen täysi-ikäisyyteni tunnossa pohdiskelin. Tai ehkä se on kotiutumista kokonaisuuteen ja sen ymmärtämistä, että minä yksin en riitä; ehkä kykyä käsitellä omaa itseään ja olosuhteitaan ja että life happens; ehkä yksinkertaisesti elämänsä tunnistamista omakseen.

Kuitenkin: eikö tuo kaikki ole vain päämäärää koko elämän kestävälle prosessille? Miten piirrän veteen viivan? Missä menee raja tällaisen ilman välillä ja tuollaisen? Jos aikuisuus on yhtä lailla kasvua kuin aikuistuminenkin, mistä tiedän, missä yksi loppuu ja toinen alkaa? Voiko vastaus olla niinkin yksinkertainen kuin että en minä voikaan? Ehkä tiedän olevani aikuinen juuri huomatessani, etten enää lainkaan ymmärrä, mitä mainittu käsite oikeastaan pitää sisällään.

Töllistellessäni aikani tätä maailmankaikkeutta, kaikkea mitä se on, tai ei ole mutta voisi olla, ja aivan erityisesti sen ihmisiä olen joutunut näkemään odotusteni yksi toisensa jälkeen läjähtävän täysin toisenlaiseen maaliin kuin olin kuvitellut. Paitsi että koen arvokkaaksi resurssiksi niinkin varhain kuin neljännesvuosikymmentä vaille neljännesvuosisadan ikäisyyteen mennessä tajuta, että elämä poikkeuksetta pettää odotukseni, tuossa kontrastissa on valtaisa vapauttava potentiaali. Jokainen kohtaaminen yleisesti tunnustetusti aikuisten ihmisten kanssa saa aikuisena olemisen näyttämään vähemmän aikuiselta. Luvan uskoa siihen voin kai saada ainoastaan itseltäni.

Ehkä aikuisuuskin on loppujen lopuksi vain numero, ja kun näin ympäri tullaan ja yhteen taas käydään, minulle jää epämääräinen tunne, että jostain syystä vain jatkuvasti missaan koko pointin. Miksi minun pitäisi olla aikuinen, jos voin vain olla minä?

Rakkaudella,

Kössi

Tämä on sinun elämäsi

Oletko kuullut tarinan feenikslinnusta? Se on kaunis tarina. Niin minunkin mielestäni.

Saanko kertoa salaisuuden? Ei ole olemassa sellaista lintua. Se tarina, jonka kuulit: se kertoo sinusta.


Sinä ehkä muistat sen päivän, kun säihkyvät siipesi halkaisivat taivaan siniseen ja kultaan. Sinä olit niin kaunis, niin voimakas. Jokainen siivenveto, syöksy ja piruetti niin täydellinen - ylöspäin, vain ylöspäin sinä tavoittelit. Sinä näit taivaan kannen taakse, ja se mitä näit oli totta. Ehkä muistat vielä, miltä tuntui hengittää puhdasta ilmaa puhtaisiin keuhkoihin. Kenties sydämesi yhä toisinaan sykähtää kuin silloin, kun se ei vielä vähemmästä tiennyt. Sinä tiesit, tätä varten minut luotiin, tämä on minun elämäni.

Ehkä muistat senkin, kuinka aivan liian pian tuo elämä alkoi hiipua. Sinun voimakkaat siipesi uupuivat ja tulenkultaiset sulkasi varisivat pois. Myrskytuulet, jotka niin voitokkaasti olivat sinua tanssittaneet, runtelivat kynittyä ruumistasi, viilsivät keuhkojasi ja saivat sydämesi värisemään. Sinä olit ruma. Sinä olit lannistettu ja ymmälläsi. Auki revittynä makasit maassa ja näit, miten ihmiset kulkivat ohitse ja katsoivat, ja ne katseet ne sinut surmasivat. Mitä ne näkivät, et tiedä - sen vain, että sekin oli totta.

Hiljalleen sinä vajosit tuhkaan. Senkin ehkä muistat, miltä tuntui olla ei-kukaan siellä sakkautuvan unohduksen syleilyssä. Sinä näit maailman, joka oli sekä hyvä että paha ja kuitenkaan ei kumpaakaan, ja sinä tiesit, että se on totta. Hämärässä kokoilit kasoja tomusta, ja mietit, tältäkö näyttää kulta ja purppura - kai hieman itkitkin, sillä sinä tiesit, että siinä olivat sinun siipesi. Ehkä muistat, miten katseesi kaipasi taivaalle ja sydämesi sykähti kuin kokeillen. Kenties juuri nyt tähdenlento halkoo taivasta väräjävän sekunnin ajan kuin sinä silloin joskus.

Muistatkohan vielä, mitä varten sinut luotiin? Muistatko, minne siipesi kantoivat, mitä siellä näit?

Äkkiä kai huomaat odottavasi. Sinä odotat sitä päivää, kun puhdas ilma jälleen täyttää keuhkosi ja sinä saat leimahtaa läpi korkeuksien ja syvyyksien ja leveyksien ja tuntea tuulien sinua tanssittavan. Se on vain yksi päivä sadassa vuodessa, mutta sinä tiedät sen tulevan. Yhtä varmasti tiedät tulesi jälleen varisevan tuhkaksi, mutta sinä et pelkää enää, sillä sinä tiedät, tämä on minun elämäni. Minä tiedän, sinähän olet feenikslintu.


Saanko kertoa salaisuuden? Niin minäkin.

Rakkaudella,

Kössi