Ei mitään uutta auringon alla

Miten tyytyväiseksi voikaan ihminen tulla saadessaan istua hiljattain raivaamansa kirjoituspöydän ääressä yksi tyytyväisyyttään lattialla lekotteleva koira kummallakin sivulla ja kuvitella, että tässä seesteisyydessä on elämän esenssi. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa niin mistään: olenhan luonut tähän ympärilleni maailman, jossa on edellytykset viedä eteenpäin sitä elämää, joka ei tapahdu vain ulkoisen välttämättömyyden pakosta vaan kumpuaa tarkoituksen tunteesta. Kun on valmistanut itselleen paikan ja ajan, luovat nämä yhdessä hetken todellisuuteen lait ja ehdot, jotka huomaamattakin ohjaavat sitä, mitä teen, mitä ajattelen, mikä on tärkeää ja millä tavoin.

On olemassa arkea, joka tyhjentää ja arkea, joka täyttää. Minulle hitaat hetket ovat ne, jotka täyttävät - sellaiset hetket, joissa saa, pitää ja onnistuu olemaan täysin kokonaan yhdessä todellisuudessa kerrallaan, antavat tilaa pikkuhiljaiselle ajelehtimiselle, jossa päämäärättömyydestä tulee suunta. Ne hetket taas, jolloin on aktiivisesti oltava samalla hetkellä sen tuhannessa todellisuudessa tuntuvat tyhjentävän minua merkityksen kokemuksesta ja murentavan sitä sidettä, joka yhdistää minut minuun. Joka tapauksessa olen vakuuttunut siitä, että minuna olemisen prosessi ei toimisi, mikäli jompi kumpi puoli puuttuisi. Merkityksen löytäminen ja merkityksen toteuttaminen tuntuvat usein kumpuavan eri olemisen tasoilta, ja mikä surullisinta luulen, että liian usein yritän lääkitä tyhjyyttäni yhä vain tyhjentämällä ja vastaavasti täysinäisyyttäni vain täyttämällä entisestään...

Täyttyä tyhjentyäkseen ja tyhjentyä täyttyäkseen, sellaistako se elämä onkin: loputon hajottamisen ja kokoamisen, kadottamisen ja löytämisen ristiaallokko? 

Sellaista, sellaista hyvinkin se taitaa olla, ja siksipä juuri on ihanaa nauttia raivatun kirjoituspöydän taikamaasta ja tyytyväisistä koirista näin sunnuntaisen myöhäisillan kurkistellessa ikkunasta. Tuntea itsensä tämän hetken niin maailman onnistuneeksi ihmiseksi. 

Rakkaudella,

Kössi