Lapsi 22,5 vuotta?

Olen nyt hengittänyt tätä ikimuinaista ilmakehäämme reilun neljännesvuosikymmentä vaille neljännesvuosisadan ajan ja alan pikku hiljaa huolestua itsestäni. Syynä tähän on, että minulla ei edelleenkään vaikuta olevan minkäänlaista käsitystä siitä, miten tulla aikuiseksi. En muista kenenkään koskaan maininneen, miten se ylipäänsä tehdään ja keneltä siihen pitäisi pyytää lupa. Sekin on toki mahdollista, että olen jälleen kerran ollut liian "busy speaking with my neighbor, as often is the case" - kuten rakas englanninopettajani Ream C. Barclay hienovaraisesti ensimmäisenä opiskeluvuotenani minulle huomautti - ja onnistunut sivuuttamaan sensuuntaiset valistuksensanat.

Niin kauan kuin muistan olen lähes poikkeuksetta määritellyt aikuisuuden aina sellaisina attribuutteina, joiden koen itseltäni puuttuvan. Kenties on yleisinhimillistä oirehdintaa fiksoitua vain luettelemaan, miksi minä en ole aikuinen, vaikka ajattelemalla hiukankaan pidemmälle huomaisi koko tuon taipumuksen perustuvan kokemukselliseen jäänteeseen jostakin lapsuuden aikaisesta todellisuuskuvasta. Onhan jo itsessään täysin absurdia vuosi toisensa perään raahata identiteettinsä ehtona sellaista ajatusmallia, jonka perusoletuksena aikuinen on jotain totaalisen, ylitsepääsemättömän erilaista kuin minä. Eihän sellaisista lähtökohdista ole mahdollistakaan tulla aikuiseksi.

Jos siis aikuisuus onkin jotain muuta kuin mitä minä en ole, mitä se silloin on? Ehkä se on sielun silmien avautumista tai tiedostamatonta tiedostavaa lapseutta, kuten taannoin tuoreen täysi-ikäisyyteni tunnossa pohdiskelin. Tai ehkä se on kotiutumista kokonaisuuteen ja sen ymmärtämistä, että minä yksin en riitä; ehkä kykyä käsitellä omaa itseään ja olosuhteitaan ja että life happens; ehkä yksinkertaisesti elämänsä tunnistamista omakseen.

Kuitenkin: eikö tuo kaikki ole vain päämäärää koko elämän kestävälle prosessille? Miten piirrän veteen viivan? Missä menee raja tällaisen ilman välillä ja tuollaisen? Jos aikuisuus on yhtä lailla kasvua kuin aikuistuminenkin, mistä tiedän, missä yksi loppuu ja toinen alkaa? Voiko vastaus olla niinkin yksinkertainen kuin että en minä voikaan? Ehkä tiedän olevani aikuinen juuri huomatessani, etten enää lainkaan ymmärrä, mitä mainittu käsite oikeastaan pitää sisällään.

Töllistellessäni aikani tätä maailmankaikkeutta, kaikkea mitä se on, tai ei ole mutta voisi olla, ja aivan erityisesti sen ihmisiä olen joutunut näkemään odotusteni yksi toisensa jälkeen läjähtävän täysin toisenlaiseen maaliin kuin olin kuvitellut. Paitsi että koen arvokkaaksi resurssiksi niinkin varhain kuin neljännesvuosikymmentä vaille neljännesvuosisadan ikäisyyteen mennessä tajuta, että elämä poikkeuksetta pettää odotukseni, tuossa kontrastissa on valtaisa vapauttava potentiaali. Jokainen kohtaaminen yleisesti tunnustetusti aikuisten ihmisten kanssa saa aikuisena olemisen näyttämään vähemmän aikuiselta. Luvan uskoa siihen voin kai saada ainoastaan itseltäni.

Ehkä aikuisuuskin on loppujen lopuksi vain numero, ja kun näin ympäri tullaan ja yhteen taas käydään, minulle jää epämääräinen tunne, että jostain syystä vain jatkuvasti missaan koko pointin. Miksi minun pitäisi olla aikuinen, jos voin vain olla minä?

Rakkaudella,

Kössi