Keskivertouden kiehtova arkipäiväisyys

En uskonut sen päivän ikinä koittavan. Nyt kuitenkin, scrollaillessani aikoja arvaamattomia facebookin newsfiidiäni ja selaillessani kaveriehdotuksia neljättä tuntia saadakseni tietää, pompahtaako sieltä näytölle joku tuttu, jota uskaltaisi pyytää - joku kaikista niistä vanhoista hyvistä tutuista, jotka eivät enää tuhlaa aikaansa tuon menneen maailman sosiaalisen median kanavan parissa - joudun toteamaan, että taas kerran se tapahtui. Menetin jälleen hivenen erityislaatuisuudestani.

Tyypillisesti juuri nyt, kun yhä useampi ihminen, siltä tuntuu, alkaa kyseenalaistaa sosiaalisten medioiden haittahyötysuhteen edullisuuden ja vetäytyä harjoittamaan terveellisempää elämäntapaa, minä liityn. Juuri nyt, kun itseäänkunnioittavien edelläkävijöiden sukupolvi siirtyy aivan uusille sosiaalisen median leveleille, minä totean, että setäytynyt, tätiytynyt ja järkevöitynyt vanha kunnon facebook on riittävän turvallinen valinta minullekin. Jonain päivänä minut joka tapauksessa kavalletaan, ryöstetään, kidnapataan, pahoinpidellään, tapetaan ja muuten vain saatetaan naurunalaiseksi jonkin yli-inhimillisen organisaation toimesta. Mitä siis menetettävää?

On varsin absurdia, ja kuitenkin hyvin itsestäänselvää huomata, että kun kerran on muuttanut statusta, ei sitä vanhaa enää ole. Oli se sitten facebookillisuus/ttomuus tai vaikkapa muutto uudelle paikkakunnalle, uuteen kouluun. Ensin olen yhtä ja seuraavassa hetkessä toista, eikä sitä muutosta oikeastaan koskaan tapahtunut. Jää kaksi vaihtoehtoa: joko elää, kuin näin olisi ollut aina, tai elää siinä uskossa, että ennen oli paremmin ja uskotella itselleen, että eipäs vaan kun nyt (on paremmin). Joten minäkin huomaan parin päivän jäsenyyteni perästä, ettei jäsenyyteni kannalta olennaista ole se tarina, joka siihen johti, vaan se tosiasia, että se on.

Tavallaan siinäkään ei ole mitään uutta. Senhän piti tapahtua minun sisälläni jo aikaa sitten, pikku hiljaa. Kyllästymisen. Uudelleenlaskelmoinnin. Kasvamisen. Tai kenties kasvamisen, uudelleenlaskelmoinnin ja kyllästymisen. Me olemme molemmat muuttuneet vuosien varrella, facebook ja minä. Me olemme muuttuneet ja todenneet, että julkisessa on hyvin vähän käyttöä ainutlaatuisuudelle. Ainutlaatuisuus tapahtuu aina salassa, eikä sille ole muuta tapaa olla kuin ruumiillistua tässä ja nyt. Niin - minä totesin, että minä olen minä ja että facebookilla voi kuin voikin olla tietty välinearvo. Ja päinvastoin.

Silti fiidilläni seikkaillessani alan horjua. Olenko minä oikeastaan minä? Enhän minä ole täällä mitään. Tai jos olenkin minä, onko sillä mitään väliä? Julkisessa ei ole ainutlaatuista, on vain keskiverto. Sitähän facebookkin on: me kaikki, joille yhteistä on vain ainutlaatuisuutemme ja jäsenyytemme. Siis kaikki.

Ja minä vajoan ja facebook huokailee, että entäs se meidän sopimus, sinä olet sinä ja minä olen minä ja me molemmat hyödymme toisistamme. Ja minä sanon, että muistan muistan, mutta välillä en kykene. En minä kanna omaa taakkaani vaan meidän kaikkien, sillä välillä on vaikea uskoa, että on toista todellisuutta kuin se, jonka näkee, ja sen näkee aivan liian usein. Se, mikä sille aina on yhteistä, on, että minä en kuulu siihen. Elämä on ehkä vaeltelua, kyllä, mutta ei ainoastaan. Elämä on myös kohtaamista, ja kohtaaminen... Niin. Kohtaaminen on ainutlaatuisuuden ruumiillistuma. Facebook sitten? Se on vaeltelua, ulvomista sen todellisuuden nurkissa, johon minä en kuulu.

Tai apuväline. Minä päätän. Maalaan seitsemännen kerroksen kynsilakkaa vasemman käden peukalooni, joka ei vain ota onnistuakseen. Tunnen, miten kynteni hikoilevat ja myrkyt imeytyvät verenkiertooni sekä hengitysteitse että ihon läpi. Huomaan jälleen uuden kynnenjäljen tuoreimman lakkaukseni pinnassa. Ärryn. Huomaan yhden samanlaisen oikean käteni peukalonkynnessä. Huokaan. Luovutan. Mietiskelen, mitäköhän minustakin tulee.

Luultavasti jotain hienoa ja tavallista. Keskivertoa ja arkipäiväistä. Siis kiehtovaa.

Rakkaudella,

Kössi

Niitä päiviä

Olipa kerran hemmoteltu tyttölapsi, tynnyrissä kasvanut ja silkkilusikka suussa. Päivänä muutamana sitten tuli tyttölapsen aika aikuistua ja muuttaa omilleen äitinsä rinnoilta, isän armaan katseen alta. Oikein näppärään tilavaan pikku asuntoon tyttö pääsi asumaankin (lieneekö holhoojillaan näppinsä pelissä, tiedä häntä), kerrostaloasuntoon, oma pesukone ja kaikki, mikäs siinä eleskellessä, vaikkei niitä talontaitoja siellä tynnyrin turvissa liialti ollut päässyt viljelemäänkään.

Kunnes eräänä kohtalokkaana marraskuun päivänä (vai oliko se sittenkin lokakuu?) aina ennen niin kaunis  ja ehtoisa Anne-Mari Rosina, pesukone siis, pyöräytti pyykkejä jäykästi pari puolikasta kierrosta ja ilmoitti että LE, en pese. Huoltomiestä piti, mutta takuupaperit hukassa, takuuaikakin tietysti loppu. Tehtävään seuraajaakin piti, kaverin kautta, mutta ehdokas ei edeltäjänsä paikkaan yltänyt. Puoli vuotta ehti vierähtää, kolme neljännestä, lakanavarastot huveta ja edelleen sinnitteli tyttörukka ilman omaa konetta.

Tiedä häntä, miten pitkään olisi tämä saamattomuuden tila saanut vallita, ellei tyttölapsemme nälkä olisi syödessä kasvanut, Turku käynyt pieneksi ja suuri maailma houkutellut niin, että vaihtovuosi vaihtui ajatuksesta oikeaksi todellisuudeksi. Pälkähti siinä heitukan päähän jossakin kohtaa prosessia, että suursiivoushan tässä loogisesti on paikallaan. Siitä sitten poikkeuksellisen voimakkaan tehokkuudenpuuskan innoittamana pesutupaa varaamaan, Anne-Mari Rosinan tila kun oli mikä oli, ja pyykkivuoret uhkasivat jo hyökkäillä niskaan. Visusti tosissaan oli tyttökulta aikaansaamisen vimmassaan, kun varasi vuoron viikon jokaiselle päivälle, eikä yhtään vähempää kuin neljä tuntia kerrallaan.

Suuri päivä koitti. Maanantai, ensimmäinen pyykkipäivä, pesutuvan avain kalahti juhlallisesti postiluukusta jo aikaa ennen ylösnousua. Viikonloppu tosin oli ehtinyt jo kirkkaimman terän touhunpuuskasta taittaa, mutta sisukkaasti tyttö lastasi sinivalkoraidalliseen pyykkikassiinsa sen kymmenen kiloa liinavaatteita, myöhässä kun taas jostain syystä oli ja pesukoneen vetoisuuskin arviosokealle mysteeri. Ja niin muuten oli pesutuvan sijaintikin, totesi itsensä löytänyt tehopyykkäri samaan hengenvetoon.

Eipä siinä, viiden talon ja kahden pihan päähän varauslistoille koordinaatteja hakemaan, vain sisäisesti parahtaen todetakseen, ettei niitä ole. Ilman kahden auliin täti-ihmisen apua tyttöriepu kai tojottaisi vielä tänä päivänäkin siellä keskellä pihaa pyykkikasseineen ja hölmistyneine ilmeineen, itku hemmoteltua kurkkua kuristamassa. Maailmassa kuitenkin vielä on tätejä, lykky luojan totisesti, niin Suomen Turussakin, joten pyykkitupaanhan se tyttökin lopulta tupsahti.

Ja siitäkös pahemman luokan poru pärähti, kun tyttönen tavasi käyttöohjeet lapusta seinältä ennen pyykkäämisen aloittamista, kuten toinen lappu siinä vieressä ystävällisesti opasti. Ei halunnut verkkomaksusukupolven järjenjuoksuun mahtua ne selvät sanat, että tämä pesukone toimii kolikkorahalla, eikä ihan millä tahansa, vaan euroisilla, ja kahdenkymmenensentin. Tyttörassu,  pyykkärinuho auttamattomasti nujerrettuna, marssi takaisin asuntoonsa, läjäytti pyykkinsä nurkkaan ja puhisi sängyllään kolme tuntia, ennen kuin pyhästi suutuksissaan takaisin kahden pihan ja viiden talon päähän avainta palauttamaan, ja terveisiä. Punaisella kynällä, ruutupaperille.

Rankkaa on, kun ei mitään oikeasta elämästä tiedä ja kaiken joutuu kantapään kautta kokemaan, senkin, että vaikken minä niitä kolikoita ymmärtäisikään varastaa, joku muu ehkä niin. Olisihan se pitänyt tajuta, että kaikki tiedotus taloyhtiössä on tarkoin harkittua, kymmenen vuoden kokemuksella, mutta miten voisi, tynnyrissä kasvanut, silkkilusikka suussa?

Niin kuin se, joka alun alkaen keksi sen kolikkorahalla toimivan pesukoneen.

Rakkaudella,

Kössi

Elämä on hyvää ja kaunista

Siitä tietää, että elämä on hyvää, kun ei edes huomaa hymyilevänsä ennen kuin vastaantuleva pyöräilijä katsoo silmiin ja hymyilee takaisin.

Siitä tietää, että elämä on kaunista, kun saa istua iltaa ystävän kanssa, syödä sormipizzaa, ihmetellä yhdessä elämän järjettömyyttä, vain nauraa, käpertyä toistensa kylkeen, olla hiljaa ja tylsistyä ja muistaa jälleen, että pidämme toisistamme.

Siitä tietää, että elämä ei ole normaalia, kun faktisten tapahtumien ja muun eksistenssin välinen kuilu levittäytyy eteen kaikessa loputtomuudessaan. Entä sitten? Jos normaali on ideaalin synonyymi, eihän sitä silloin ole, ja jos ei sitä ole, miten se minuun vaikuttaa?

Niin se vain menee, että viisaankin täytyy välillä saada olla tyhmä ja avuton ilman että maailma romahtaa. Siinä piilee syvä totuus.

Rakkaudella,

Kössi