Niitä päiviä

Olipa kerran hemmoteltu tyttölapsi, tynnyrissä kasvanut ja silkkilusikka suussa. Päivänä muutamana sitten tuli tyttölapsen aika aikuistua ja muuttaa omilleen äitinsä rinnoilta, isän armaan katseen alta. Oikein näppärään tilavaan pikku asuntoon tyttö pääsi asumaankin (lieneekö holhoojillaan näppinsä pelissä, tiedä häntä), kerrostaloasuntoon, oma pesukone ja kaikki, mikäs siinä eleskellessä, vaikkei niitä talontaitoja siellä tynnyrin turvissa liialti ollut päässyt viljelemäänkään.

Kunnes eräänä kohtalokkaana marraskuun päivänä (vai oliko se sittenkin lokakuu?) aina ennen niin kaunis  ja ehtoisa Anne-Mari Rosina, pesukone siis, pyöräytti pyykkejä jäykästi pari puolikasta kierrosta ja ilmoitti että LE, en pese. Huoltomiestä piti, mutta takuupaperit hukassa, takuuaikakin tietysti loppu. Tehtävään seuraajaakin piti, kaverin kautta, mutta ehdokas ei edeltäjänsä paikkaan yltänyt. Puoli vuotta ehti vierähtää, kolme neljännestä, lakanavarastot huveta ja edelleen sinnitteli tyttörukka ilman omaa konetta.

Tiedä häntä, miten pitkään olisi tämä saamattomuuden tila saanut vallita, ellei tyttölapsemme nälkä olisi syödessä kasvanut, Turku käynyt pieneksi ja suuri maailma houkutellut niin, että vaihtovuosi vaihtui ajatuksesta oikeaksi todellisuudeksi. Pälkähti siinä heitukan päähän jossakin kohtaa prosessia, että suursiivoushan tässä loogisesti on paikallaan. Siitä sitten poikkeuksellisen voimakkaan tehokkuudenpuuskan innoittamana pesutupaa varaamaan, Anne-Mari Rosinan tila kun oli mikä oli, ja pyykkivuoret uhkasivat jo hyökkäillä niskaan. Visusti tosissaan oli tyttökulta aikaansaamisen vimmassaan, kun varasi vuoron viikon jokaiselle päivälle, eikä yhtään vähempää kuin neljä tuntia kerrallaan.

Suuri päivä koitti. Maanantai, ensimmäinen pyykkipäivä, pesutuvan avain kalahti juhlallisesti postiluukusta jo aikaa ennen ylösnousua. Viikonloppu tosin oli ehtinyt jo kirkkaimman terän touhunpuuskasta taittaa, mutta sisukkaasti tyttö lastasi sinivalkoraidalliseen pyykkikassiinsa sen kymmenen kiloa liinavaatteita, myöhässä kun taas jostain syystä oli ja pesukoneen vetoisuuskin arviosokealle mysteeri. Ja niin muuten oli pesutuvan sijaintikin, totesi itsensä löytänyt tehopyykkäri samaan hengenvetoon.

Eipä siinä, viiden talon ja kahden pihan päähän varauslistoille koordinaatteja hakemaan, vain sisäisesti parahtaen todetakseen, ettei niitä ole. Ilman kahden auliin täti-ihmisen apua tyttöriepu kai tojottaisi vielä tänä päivänäkin siellä keskellä pihaa pyykkikasseineen ja hölmistyneine ilmeineen, itku hemmoteltua kurkkua kuristamassa. Maailmassa kuitenkin vielä on tätejä, lykky luojan totisesti, niin Suomen Turussakin, joten pyykkitupaanhan se tyttökin lopulta tupsahti.

Ja siitäkös pahemman luokan poru pärähti, kun tyttönen tavasi käyttöohjeet lapusta seinältä ennen pyykkäämisen aloittamista, kuten toinen lappu siinä vieressä ystävällisesti opasti. Ei halunnut verkkomaksusukupolven järjenjuoksuun mahtua ne selvät sanat, että tämä pesukone toimii kolikkorahalla, eikä ihan millä tahansa, vaan euroisilla, ja kahdenkymmenensentin. Tyttörassu,  pyykkärinuho auttamattomasti nujerrettuna, marssi takaisin asuntoonsa, läjäytti pyykkinsä nurkkaan ja puhisi sängyllään kolme tuntia, ennen kuin pyhästi suutuksissaan takaisin kahden pihan ja viiden talon päähän avainta palauttamaan, ja terveisiä. Punaisella kynällä, ruutupaperille.

Rankkaa on, kun ei mitään oikeasta elämästä tiedä ja kaiken joutuu kantapään kautta kokemaan, senkin, että vaikken minä niitä kolikoita ymmärtäisikään varastaa, joku muu ehkä niin. Olisihan se pitänyt tajuta, että kaikki tiedotus taloyhtiössä on tarkoin harkittua, kymmenen vuoden kokemuksella, mutta miten voisi, tynnyrissä kasvanut, silkkilusikka suussa?

Niin kuin se, joka alun alkaen keksi sen kolikkorahalla toimivan pesukoneen.

Rakkaudella,

Kössi