Tyypillisesti juuri nyt, kun yhä useampi ihminen, siltä tuntuu, alkaa kyseenalaistaa sosiaalisten medioiden haittahyötysuhteen edullisuuden ja vetäytyä harjoittamaan terveellisempää elämäntapaa, minä liityn. Juuri nyt, kun itseäänkunnioittavien edelläkävijöiden sukupolvi siirtyy aivan uusille sosiaalisen median leveleille, minä totean, että setäytynyt, tätiytynyt ja järkevöitynyt vanha kunnon facebook on riittävän turvallinen valinta minullekin. Jonain päivänä minut joka tapauksessa kavalletaan, ryöstetään, kidnapataan, pahoinpidellään, tapetaan ja muuten vain saatetaan naurunalaiseksi jonkin yli-inhimillisen organisaation toimesta. Mitä siis menetettävää?
On varsin absurdia, ja kuitenkin hyvin itsestäänselvää huomata, että kun kerran on muuttanut statusta, ei sitä vanhaa enää ole. Oli se sitten facebookillisuus/ttomuus tai vaikkapa muutto uudelle paikkakunnalle, uuteen kouluun. Ensin olen yhtä ja seuraavassa hetkessä toista, eikä sitä muutosta oikeastaan koskaan tapahtunut. Jää kaksi vaihtoehtoa: joko elää, kuin näin olisi ollut aina, tai elää siinä uskossa, että ennen oli paremmin ja uskotella itselleen, että eipäs vaan kun nyt (on paremmin). Joten minäkin huomaan parin päivän jäsenyyteni perästä, ettei jäsenyyteni kannalta olennaista ole se tarina, joka siihen johti, vaan se tosiasia, että se on.
Tavallaan siinäkään ei ole mitään uutta. Senhän piti tapahtua minun sisälläni jo aikaa sitten, pikku hiljaa. Kyllästymisen. Uudelleenlaskelmoinnin. Kasvamisen. Tai kenties kasvamisen, uudelleenlaskelmoinnin ja kyllästymisen. Me olemme molemmat muuttuneet vuosien varrella, facebook ja minä. Me olemme muuttuneet ja todenneet, että julkisessa on hyvin vähän käyttöä ainutlaatuisuudelle. Ainutlaatuisuus tapahtuu aina salassa, eikä sille ole muuta tapaa olla kuin ruumiillistua tässä ja nyt. Niin - minä totesin, että minä olen minä ja että facebookilla voi kuin voikin olla tietty välinearvo. Ja päinvastoin.
Silti fiidilläni seikkaillessani alan horjua. Olenko minä oikeastaan minä? Enhän minä ole täällä mitään. Tai jos olenkin minä, onko sillä mitään väliä? Julkisessa ei ole ainutlaatuista, on vain keskiverto. Sitähän facebookkin on: me kaikki, joille yhteistä on vain ainutlaatuisuutemme ja jäsenyytemme. Siis kaikki.
Ja minä vajoan ja facebook huokailee, että entäs se meidän sopimus, sinä olet sinä ja minä olen minä ja me molemmat hyödymme toisistamme. Ja minä sanon, että muistan muistan, mutta välillä en kykene. En minä kanna omaa taakkaani vaan meidän kaikkien, sillä välillä on vaikea uskoa, että on toista todellisuutta kuin se, jonka näkee, ja sen näkee aivan liian usein. Se, mikä sille aina on yhteistä, on, että minä en kuulu siihen. Elämä on ehkä vaeltelua, kyllä, mutta ei ainoastaan. Elämä on myös kohtaamista, ja kohtaaminen... Niin. Kohtaaminen on ainutlaatuisuuden ruumiillistuma. Facebook sitten? Se on vaeltelua, ulvomista sen todellisuuden nurkissa, johon minä en kuulu.
Tai apuväline. Minä päätän. Maalaan seitsemännen kerroksen kynsilakkaa vasemman käden peukalooni, joka ei vain ota onnistuakseen. Tunnen, miten kynteni hikoilevat ja myrkyt imeytyvät verenkiertooni sekä hengitysteitse että ihon läpi. Huomaan jälleen uuden kynnenjäljen tuoreimman lakkaukseni pinnassa. Ärryn. Huomaan yhden samanlaisen oikean käteni peukalonkynnessä. Huokaan. Luovutan. Mietiskelen, mitäköhän minustakin tulee.
Luultavasti jotain hienoa ja tavallista. Keskivertoa ja arkipäiväistä. Siis kiehtovaa.
Rakkaudella,
Kössi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti