Blogi.

Ei siitä mihinkään pääse. Se on vain tapa hengittää, ei enempää ei vähempää. Hengittää.

Tehdä asioita yksi kerrallaan loppuun asti. En tiedä, miten hyvin olen sitä oppinut. Sen sijaan olen oppinut, että on asioita, joita ei voi tehdä kerralla loppuun asti. Silti sen pitää mennä niin päin: pitää tehdä loppuun asti todetakseen, ettei voi. Sillä mahdollinen ja mahdoton ei ole mikään minuun istutettu attribuutti vaan empiirinen tosiasia, tiettyyn aikaan ja tiettyyn paikkaan sijoittuva, kontingentti, joka juuri siksi on kaiken absolutisoinnin tuolla puolen, että se vain sattuu olemaan niin.

Olen kovin väsynyt perusteluihin, tahdon vain löytää tien. Yhteisen. Että meillä olisi väliä ja että me olisimme, olisimme kauniita ja fiksuja, kokonaisia. Siihen en pysty minä, ei siihen pysty Jumalakaan, joka ei minua toisen ihmisen silmillä etsisi eikä häntä minulle näkyväksi tekisi. Eivät siihen johda perustelut tai hokemat siitä, miten Luther jo aina oli oikeassa. Tai Kant tai kuka vaan. Paljon ennemmin herkkyys sille eläväksitulemisen dynamiikalle, joka kaikesta huolimatta tapahtuu, siellä täällä, varkain, yhtä paljon nenäni edessä kuin selkäni takanakin.

Sen todeksitekeminen, mikä piilee hetkessä ennen seuraavaa. Ei siihen tarvita kuin yksi minä ja yksi sinä, että sinusta voi tulla minä ja minusta sinä, jos me suostumme siihen, että se on niin. Missä on uskoa, siellä on tilaa sokeiden nähdä ja kuurojen kuulla ja rampojen loikkia kuin vuotiaat juhannuslaitumella. Sillä sinun uskosi on sinut pelastanut, ja sinun uskosi on pelastanut minut. Ja niin me huomaamme: me saatamme kaikki olla rikki ja jättää jälkeemme puutarhan.

Rakkaudella,

Kössi

Minä.

Olen nyt 24 vuotta. Ei mulla muuta.

Rakkaudella,

Kössi

P.S. Julkaisin tämän sunnuntaina 7. heinäkuuta, syntymäpäivänäni, viisi minuuttia vaille puolen yön. Saksan aikaa.

Eino Leino.

Niin se elämä taas vain liukuu jokavuotiseen heinäkuiseen juhlavuuksien triadiinsa, kun minä, Eino Leino ja blogini jälleen täytämme vuosia. Ehkä minä jonain päivänä opin päivittämään blogiani useammin kuin juuri nyt, joka tapauksessa tästä on hyvä aina aloittaa.

Jos en aina olisi myöhässä, olisin voinut syntyä Eino Leinon päivänä. Ja jos en aina olisi myöhässä, blogini olisi voinut syntyä syntymäpäivänäni. Toisin sanoen: tämä päivä voisi olla se päivä.

Onneksi ei kuitenkaan, vaikka hiukan kismittääkin, että liput syntymäpäiväni aattoiltana jo kiskotaan alas saloistaan. Onhan nyt paljon mukavampi juhlia useampana päivänä peräkkäin, kuten inhimillinen kulttuurimme jo pitkään on tehnyt tiettäväksi. Pyhä kolminaisuudenvivahde saa kaiken tuntumaan niin paljon juhlavammalta.

Täällä Saksassa kukaan ei tosin taida tietää, mikä merkittävä päivä tänään on, vaikka Eino Leino wikipedia.de:stä löydettävissä onkin. Jos vain tietäisivät, eivät varmasti sijoittaisi hektisintä koevaihetta tähän vuodenaikaan! Kököttää kammiossaan syventymässä koulukirjoihin - runon ja suven päivänä! Mikä ylitsepääsemätön paradoksi! Mikä luonnottomuuksien luonnottomuus!

Saksalainen mikä saksalainen. Toisaalta hyvin luonnollista, ettei meidän pienen Pohjolan maan suuri maailmanhistoria ehkä näillä koordinaateilla juuri merkittävämpää huomiota puoleensa vedä. Ja rehellisiä ollaksemme: en kai itsekään tietäisi, mikä ja milloin on Eino Leinon päivä, ellen olisi sattunut syntymään, milloin synnyin, enkä perustamaan tätä blogia, jonka perustin.

Eiköhän siis olisi aika pistää perinne pystyyn tämän kolmiportaisen vuosikerralta toiselle siirtymiseni kunniaksi. Miltä se voisi näyttää, en tosin vielä tiedä. Blogin päivityksestä nyt esimerkiksi on aina hyvä aloittaa.

Rakkaudella,

Kössi

Miten nukutaan kun ei nukuta?

Vastaus: Ei silloin nukutakaan.

Silloin valvotaan suosiolla, vaikka tiedetään hyvin, että seuraavana päivänä ei ole aivoja. Sehän siinä kai ihanaa onkin, tuo vegetatiivinen kelluminen tässä ihmismeressä, josta ei näytä löytyvän yhtäkään läsnäoloa, johon sylkäistä aivonsa hetken tarkastelua varten. Me olemme koeputkia toisillemme, mikroskooppilaseja, jotta toinen voisi tuntea itseään enemmän. Eihän se toimi kuin minun kauttani, vaan kenen kautta minä sitten olen ihminen?

Luin jostain, älä kysy mistä, että ihminen ajattelee puhumalla. Ei, taisin kuulla sen, Jordan B Petersonilta, kun tahdoin tietää, mistä kaikki puhuvat. Puhe on ajatuksen inkarnaatio, sen tie minuksi ja minun olemassaoloni. Puhe, joka saa olla. Puhe, jota ei oteta tosissaan eikä sivuuteta, vain ilman kaikkea dramatisointia, aivan, juuri siksi, vahvistetaan. Sillä jos minun olemassaoloni on draamaa, silloin en voi enää tietää, olenko oikeasti. Jos minun draamani ei ole arkipäiväistä ja latteaa, onko tässä maailmankaikkeudessa minulle paikkaa?

Maailmankaikkeudessa kyllä, ihmiskunnassa en tiedä. Ihmiskunta on yksi iso ongelmalapsi, johon on useimmiten mahdoton olla menettämättä toivoaan. Sitä suuremmalla syyllä, että itse kuulun siihen vaikken kuuluisikaan.

Rakkaudella,

Kössi