Tehdä asioita yksi kerrallaan loppuun asti. En tiedä, miten hyvin olen sitä oppinut. Sen sijaan olen oppinut, että on asioita, joita ei voi tehdä kerralla loppuun asti. Silti sen pitää mennä niin päin: pitää tehdä loppuun asti todetakseen, ettei voi. Sillä mahdollinen ja mahdoton ei ole mikään minuun istutettu attribuutti vaan empiirinen tosiasia, tiettyyn aikaan ja tiettyyn paikkaan sijoittuva, kontingentti, joka juuri siksi on kaiken absolutisoinnin tuolla puolen, että se vain sattuu olemaan niin.
Olen kovin väsynyt perusteluihin, tahdon vain löytää tien. Yhteisen. Että meillä olisi väliä ja että me olisimme, olisimme kauniita ja fiksuja, kokonaisia. Siihen en pysty minä, ei siihen pysty Jumalakaan, joka ei minua toisen ihmisen silmillä etsisi eikä häntä minulle näkyväksi tekisi. Eivät siihen johda perustelut tai hokemat siitä, miten Luther jo aina oli oikeassa. Tai Kant tai kuka vaan. Paljon ennemmin herkkyys sille eläväksitulemisen dynamiikalle, joka kaikesta huolimatta tapahtuu, siellä täällä, varkain, yhtä paljon nenäni edessä kuin selkäni takanakin.
Sen todeksitekeminen, mikä piilee hetkessä ennen seuraavaa. Ei siihen tarvita kuin yksi minä ja yksi sinä, että sinusta voi tulla minä ja minusta sinä, jos me suostumme siihen, että se on niin. Missä on uskoa, siellä on tilaa sokeiden nähdä ja kuurojen kuulla ja rampojen loikkia kuin vuotiaat juhannuslaitumella. Sillä sinun uskosi on sinut pelastanut, ja sinun uskosi on pelastanut minut. Ja niin me huomaamme: me saatamme kaikki olla rikki ja jättää jälkeemme puutarhan.
Rakkaudella,
Kössi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti