Rättipoikkiväsynyt

Saavuin tässä juuri noin tunti sitten takaisin kotiin vatsa sekaisin, tuliaiset palasina mutta monta kokemusta rikkaampana. Matkasta sen verran, että vaikka aikataulut feilasivat ja reikävessat olivat karmivia, en vaihtaisi tuota aikaa mihinkään maailmassa. Sain uusia ystäviä ympäri maailmaa ja vaikken koskaan oppinutkaan tinkimään kovin hyvin, siitä oli suunnattomasti hupia.

 

Kuitenkin ihanaa olla taas vain kotona...

 

Nyt vain kaadun sänkyyn ja huomenna pakenen arkea vielä Vivamoon!

This Is The Day

Koko yö on mennyt pakatessa ja toivoessa, etten tule kipeäksi juuri nyt, kun Kiinan matkasta on tulossa todellisuutta. Mitäköhän sitten lentokentällä sanomaan? "Mulla on aina ollut tavallista korkeempi ruumiinlämpö. Ja luontainen bakteerikanta myös. Varmaa joku allerginen reaktio..." Toivottavasti se siitä lutviutuu.

        Huomenna ollaan jo matkalla. Autuas uni lentokoneessa. Saapuminen Beijingiin kello ties mitä Suomen aikaa. Siitä alkaa seikkailu. Jätän laukun puoliksi tyhjäksi, jotta tuliaisia mahtuu aivan kaikille. Saapunen takaisin ensi viikon perjantaina laukku täynnä kaikkea ihanaa ja mieli täynnä muistoja.

        Näin se menee.

 

Jos Luoja suo ja elämme!

Tänään vihaan

Yhteiskuntaoppia.

 

Bloggeria.

 

Kiirettä.

 

Appelsiinisuklaata, jota söin liikaa.

 

Unenpuutetta.

 

Tavaroita, jotka eivät löydy, kun niitä tarvitaan.

 

Tekstitaitoa.

 

Saamattomuuttani.

 

Tupakointia tuulen yläpuolella.

 

 

 

 

Pieniä huolenaiheita pienessä elämässä.

Uusia tuttavuuksia Osa2

Ja järjestelmä ryssii yhä syvemmälle, joten tässä kuvaton Osa2:

Ja tiistaina oli estetunti Okeroisissa. Menin Rikolla. Rohkea veto Suzannilta sinänsä, sillä en olisi itse itseäni laittanut estetunnille nuorukaisella viimetuntisten laukkanäytteiden perusteella. Alkutunnista tuntui, että voi luoja mikä täydellinen fiasko tästä tulee. Jouduin ottamaan Rikolta turpiksenkin pois, koska sillä on naama täynnä epämääräisiä hiertymiä. Verryttelimme ravissa ja laukassa ovaalinmuotoisella uralla, jonka molemmilla "lyhyillä sivuilla" oli maapuomit. Laukassa ratsuni hiukan riistäytyi käsistä, vaikka se aluksi nostikin ongelmaisen oikean laukan ongelmitta. Noh, sitten se pudotti raville ja sen jälkeen ei mistään meinannut tulla mitään.
        Ennen kuin aloimme hypätä. Aloitimme onneksi kaikki hyppykierrokset Rikon parempaan suuntaan. Pikku "ratamme" oli ensin ristikko vasemmassa kierroksessa lävistäjällä, päädyn läpi ja pitkällä sivulla pieni pysty, toisessa päädyssä maapuomin yli ja toisella pitkällä sivulla pysty. Toinen rata alkoi taas vasemmassa laukassa ensimmäisen radan jälkimmäiseltä pystyltä, josta tehtiin okseri, ja jatkui siitä päädyn läpi lävistäjälle, missä ristikko oli nostettu pystyksi ja päättyi toisen pitkän sivun pystyyn.
        Aluksi vetäisimme pikkuristikot etujaloilla kumoon, mutta kun kumpikin hiukan lämpeni, homma alkoi sujua. Poika hyppää komeasti. Laukkakin alkoi pikkuhiljaa sujua, kun minun ei tarvinnut stressata siitä niin paljon. Saimme jopa yhden onnistuneen lähestymisen oikeassa laukassa- siihen voi olla tyytyväinen! Kaiken kaikkiaan jäi kuitenkin hyvä fiilis huolimatta ravikönötyksistä ja kädellä riehumisesta. Onnistuin kuitenkin lopputunnista itsekin rentoutumaan laukoissa, jolloin käsi jäi rauhallisemmaksi. Kyllä minä vielä opin...

Torstaina sitten koulutunti Okeroisissa, sekin Rikolla. En jaksa sitä sen enempää kommentoida kuin että ratsureimahan vie minua tuntitunnilta pahemmin. Laukat tosin olivat paljon mukavampia, kun ensin sain sen rauhoittumaan ravissa sen verran, että malttoi olla sähläämättä. Tässä vaiheessa se alkuaikojen laukkanajo kostautuu, kun nuorimies tulkitsee pienimmänkin virheliikkeen laukannostoksi - ei hyvä. Aina voi kehittyä. 

        Tunnin sisällöstä sen verran, että harjoittelimme suoristamista ja kevennysten vaihtoa kolmikaarisella. Laukat suoritettiin ympyröillä eräiden nimeltämainitsemattomien isojen mustien raakojen ratsukoiden vuoksi.

 

Tänään siintää silmissä estetunti yllättäen Okeroisissa ennen puolentoista viikon taukoa, sillä tämä tyttö ratsastelee halpalentokoneen kyydissä maailman kolmanteen suurvaltaan, Beijingin savusumun uumeniin.          

 

Uusia tuttavuuksia Osa1

Tämä postaus on pitänyt julkaista jo pitkään, mutta koska järjestelmä ryssii, laitan sen nyt osissa.

Aika pitkä aika siitä, kun olen mitään heppajuttuja postaillut.

        En muista oikein enää aikaisemmista tunneista mitään, mitä välissä on ollut. Yksi estetunti Vinillä, toinen Safulla/ kesken tunnin vaihto Lakiin, sillä sen ratsastaja ei ollut vielä senkään verran harjaantunut hyppääjä kuin minä, ja Laki onnistui jopa pudottamaan hänet selästään. Koulutunnit olen mennyt uudella tuttavuudella Rikolla, joka on nuori ja oikein mukava, mutta laukoissa - etenkin oikeassa - on ongelmia. Tulee oikean laukan nostoyrityksistä mieleen Ribon silloin joskus, kun hevonen vain hermostuu, kun en onnistu antamaan tarpeeksi selkeitä apuja ja alkaa sählätä ympäri kenttää.

 

Nyt kuitenkin tällä viikolla olin maanantaina Korpparissa pitkästä aikaa. Olimme Nooran pitämällä Hekun koulutunnilla. Ratsunani oli Ferrero, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnytkään. Punarautias pikkuheppa. Se oli ratsastettaessa hyvin eteenpäin pyrkivä, jopa kipittävä. Hienosti se haki muotoa, mutta hiukan epätasainen  käsi ratsastajalla häiritsi, eikä asetus kulmiin meinannut mennä läpi.
        Aloitimme tunnin tietysti alkuverryttelyllä, johon kuului käynti ja kevyt ravi - joidenkin, ei kuitenkaan minun, kohdalla myös laukka, jos hevosia piti herätellä. Sen jälkeen alettiin tehdä loiva kiemuraura kullekin sivulle ensin käynnissä ja sitten ravissa molempiin suuntiin. Lopussa vielä laukattiin rennosti ympäri kenttää.
        Minun aika rapaistuntani tuli taas esiin ravissa, kun hevonen meinasi aina lähteä kipittämään, jos ei ollut tarkkaana. Kiemuroilla se malttoi kuunnella, kun ylivoimaisin ponnistuksin sain sen edes pikkuriikkisen taipumaan. Ehkä hassuntuntuisin hetki tunnin aikana oli, kun ratsastin Nooran ohi jäykkänä kuin vääntynyt rautakanki, puoliksi jalustimilla seisten ja kiskoen hevosta suusta voimieni takaa, kun en muutakaan osannut - kyllä, osaamattomuss näkyy rajuina otteina - ja mitä sanoo opettaja? "Nythän se menee hyvin! Miltäs se tuntuu?" Tuskalliselta!
        Olihan se Perrito (koirapien..?) ihan mukava hevonen, oikein sympaattinen ja hyväntahtoinen tapaus. Sillä tuntui olevan vähän pilke silmäkulmassa koko ajan. Laukoissa se alkoi loppujen lopuksi hiukan rentoutua, vaikka oli aika raaka. Piti Nooran mukaan vain uskaltaa mennä kovaa ja saada rytmitettyä laukkaa. Aika kädellä se rytmitys hoitui kunnes hevonen oikeasti alkoi myödätä vähän paremmin ja uskalsin hellittää.
        Oli niin kivaa taas ratsastaa ulkona kentällä ulkovalojen hämyisässä loisteessa. Ihan kuin joskus Messilässä aikoinaan. Ihana syksyinen pimeys ympärillä. Ja kipeytyvät lihakset. Minä niin rakastan tuntea eläväni!

Tää on elämää

Viilettää ties kuinka monta tuntia ihanalla suloisella ylipienellä ja ylilihavalla suokkipötikällä pitkin peltoja. Hytistä pitkän tallipäivän jälkeen Järvelän juna-asemalla. Kyyröttää Danske Bankin portailla odottamassa puolen tunnin päästä saapuvaa bussia, öinen Lahti ympärilläni. Vain kaiken kruunaava lämmin sauna kotona odottamassa puuttui, sillä ei aamulla kukaan tiennyt, että se menee näin.

        Siltä tuntuu elämä. Elämä on sitä, että saa palella ja tuntea elävänsä. Se on myös sitä, että saa tuntea lämmön leviävän hitaasti luihin ja ytimiin. Ensin pitää palella ennen kuin voi tulla lämmin. Jotenkin olen näköjään kaivannut tuota tunnetta. Siinä Danske Bankin portailla palellessa tajusin yhtäkkiä, että nautin siitä. Siitä, että kylmyys lävistää. Jännä tunne.

        Siinä myös tajusin sen tunteen kuuluvan Messilään. Muistan aina ne talvi-illat, kun itsepäisesti istuin maneesissa seuraamassa tunteja, koska opetus ei kuulunut kerhohuoneelle. Muistan, kuinka värjöttelimme ulkona, kunnes isä tuli hakemaan meidät ja kävimme ostamassa hampurilaista ja sauna oli aina lämmin, kun pääsi kotiin.

        Siltä tuntuu elämä. En ollutkaan tajunnut, miten kaipaan sellaista.

 

Olin siis tänään ystäväni Jonnan kanssa ratsastamassa jollain (puska)tallilla, missä oli suokkeja ja pari shettistä. Tallilla ei ole mitään ratsastuskoulua, mutta siellä saa kyllä opetustakin, kun pyytää. Itse asiassa Jonna oli joskus nuorempana ratsastanut tuolla tallilla ja tunsi omistajan - siksi oikeastaan menimmekin sinne. 

        Maastoilimme ensin paikan isännän kanssa parisen tuntia, minkä jälkeen emäntä piti meille istuntaopetusta. Pidin kyllä. Oli oikein avartava kokemus. Opin muun muassa, että minun etunojani johtuu siitä, että itseasiassa nojaan taaksepäin. Tai siis lantioni tippuu taaksepäin, kun istun satulassa, jolloin pyrin korjaamaan sitä kyyristymällä eteenpäin. Tai jotain vastaavaa.

        Ratsuni oli Virkku, oikein muksa pikkusuokki. Aiomme kyllä ehdottomasti mennä tuonne Jonnan kanssa uudemman kerran!

 

Blogger lagii, joten en saanut tänään ladattua kuvia hervottomaan heppaviikkopostaukseen, joka minulla on valmisteilla. Julkaissen sen niin pian kuin vain mahdollista...

Menetyksen tyven, ajatuksen aallokko

Minäpä kerron teille tarinan.

 

Olipa kerran eräs hyvin kaunis, rakkaudella asutettu huone ihmissydämessä. Eräänä päivänä kylmä tuuli tuli ja puhalsi pois sen, joka huoneessa asui. Aivan yhtäkkiä huone olikin autio, hylätty.

        Ensin hylätyn huoneen löysi kiinteä parivaljakko, Tyrmistys ja Epäusko. Tyrmistys etsi epätoivoisesti kadonnutta asukasta kaikkialta. Hän oli aivan varma, ettei tästä sydämestä löytyisi yhtäkään asumatonta soppea. Hän kolusi lipastonlaatikot, kurkki sängyn alle, vaatekaappiin ja hiirenkoloihin, muutei löytänyt mitään. 

        Epäusko sen sijaan istuutui päydän ääreen odottamaan varmana siitä, että asukas vielä palaisi. Hän tähyili ulos ikkunasta ja kuvitteli ajankulukseen, miten he sitten kahvittelisivat yhdessä - hän, Tyrmistys ja kadonnut lampaamme.

        Vähitellen pöly alkoi laskeutua kalusteiden päälle ja himmentää ikkunoita, ja keittiön pöydällä tuoreet kukat kuihtuivat maljakkoonsa, kunnes aivan odottamatta sisään ryntäsi jokin pelottava, voimakas ja mielipuolisesti hurjistunut. Tämä ilmestys oli Kapina. Kapina ajoi ulos kaikki huoneessa olijat. Sen raivo oli sanoinkuvaamaton. Se repi ja raastoi kaiken alas seiniltä. Se paiskoi huonekalut pirstaleiksi seiniä vasten, kiskoi verhot ikkunoista ja raapi kyntensä verille ennen niin somaan tapettiin.

        Ajan kuluessa Kapinan voimat alkoivat kuitenkin ehtyä. Vähitellen - hitaasti mutta vääjäämättä se heikkeni heikkenemistään, kunnes ei jaksanut enää nostaa edes ruuvia lattialta. Raivokohtaukset vaativat siltä sanoinkuvaamattomia ponnistuksia. Kapinan maatessa voimattomana kaiken aiheuttamansa hävityksen keskellä, hylätyn huoneen ovelle koputettiin.

        Koska vastausta ei kuulunut, ovi avautui ja sisään astui Muisto. Hän näki lattialle lyyhistyneen Kapinan, ja nujerretun pedon harmiksi nosti tämän siihen höyhenkasaan, joka oli joskus ollut huoneen asujaimen patjan täytteenä. Muisto katseli ympärilleen ja näki kaiken niin kuin se oli ollut ennen Kapinan saapumista. Tuolla oli ollut lipasto ja tuolla kirjoituspäytä, ja tuolla kolmannella seinustalla muhkea laiskanlinna.

        Kaikessa hiljaisuudessa Muisto alkoi kerätä tuntemiensa tavaroiden osia ja koota niitä yhteen. Tänään se liimasi kokoon pirstoutuneen keittiönpöydän. Eilen se pyydysti koko päivän ympäriinsä leijailevia höyheniä parsiakseen kokoon rimssureunaisen koristetyynyn. Huomenna se kokoaa päiväkirjan kappaleet ja kokoaa kirjan takaisin siihen kirjoituspöydän laatikkoon, jonka avain oli jo kauan sitten kadonnut.

         Eipä aikaakaan, kun Muisto meni naimisiin Unelman kanssa. Pian huone oli täynnä pieniä Muisto-Unelmia, jotka kaikki olivat isänsä kaltaisia luonteeltaan ja äitinsä kaltaisia olemukseltaan. He leikkivät, nauroivat ja välillä myös itkivät - he herättivät huoneen jälleen eloon. Lukemaan opittuaan he alkoivat lukea vuoteellaan makaavalle Kapinalle kauniita, onnellisia ja samalla myös hiukan surullisia satuja kirjan sivuilta, joissa olisi ikuisesti korjatut mutta selvät repimäjäljet.

        Kapina yritti aina välillä nousta ylös pielukseltaan ja onnistuikin riehumaan. Entiseensä verrattuna se oli kuitenkin vain varjon kaltainen. Kärsivällisesti Muisto hoivasi kuolinvuoteellaan kärvistelevää Kapinaa ja korjasi kaiken, mitä se satunnaisesti onnistui hajottamaan.

        Lopulta koitti päivä, jolloin Kapinan viimeinenkin elämänvoima katosi ja se haihtui savuna ilmaan. Muistot ja Unelmat sen sijaan asuttivat huonetta sukupolvesta toiseen, eikä keittiön pöydälle unohdettu koskaan poimia tuoreita kukkia.

 

Sen pituinen se.

 

Pauliina kirjoitti blogissaan menetyksestä. Minäkin olen pohtinut menetystä paljon. Näin suojattua elämää eläneenä minun on vaikea kuvitella, miltä tuntuu menettää joku oikein läheinen. Enhän ole tähän mennessä menettänyt kuin muutaman hoitohevosen. Sekin sattui - miten paljon pitääkään sattua, jos menettää ihmisen? Tietysti suvun vanhuksia kuolee lakkaamatta, mutta se on luonnollista.

        Se koskettaa, jos kuulee jonkun nuoren kuolemasta. Niinkuin se mopokolarin tyttö, jonka tiesin puoliksi. Tai se poika, joka ajoi töyssyyn kevarillaan täällä meidän kotikulmilla. Tai se tyttö, joka kaatui hevosensa alle harjoituskisoissa ja jota en tuntenut yhtään. Olen nähnyt surevia, ja se sattuu. Tahtoisi tehdä jotain. Ottaa sen kärsimyksen pois, tehdä tapahtuneen tapahtumattomaksi - mitä vain -  muttei pysty, sillä jokaisen on kuitenkin kohdattava surunsa loppupelissä yksin. Ei kukaan ihminen voi ymmärtää täysin toista ihmistä.
        Tietysti on oltava niitä, joihin takertuu, kun pohja pettää alta. Siksi me olemme täällä toisiamme varten. Jos ei ole ketään - jos ei edes Jumala ole todellisuutta - mihin silloin nojaa? Aina kun ajattelen sitä, se tuntuu niin kauhean lohduttomalta. Ihminen yrittää liian usein selviytyä itse ja olla vahva, mutta jos on pettänyt itsensäkin, mitä sitten?

Tahdon nyt jakaa runon, jonka kirjoitin sen jälkeen kuin Samuel (toinen hoitohevoseni) lähti. En ollut tuntenut Samua kuin ehkä kuukauden tai parin ajan. Silti siihen ehti kiintyä. Runo kuvaa aika hyvin, etenkin lopussa ajatuksiani aiheesta:

Kiintymyksen kukka
vasta nuppuun puhjennut,
haavoittuva, hauras,
sydämeeni juurtunut.

Varoen raotti
hieman terälehtiään:
nuoruutensa hehkun
miltei pääsin näkemään.

Selkäni kun käänsin,
kukka vietiin multa pois -
salaa aivan kuin ei
sitä koskaan ollut ois.

Jälkeensä se jätti
hennonkauniin tuoksun vain,
autioksi paikan,
johon muistot kylvää sain.

Pauliina on minusta aivan oikeassa väittäessään, että menetyksen jättämää tyhjiötä ei pidä täyttää. Se on se paikka, jonne voi kylvää muistot ja jonne voi aina vetäytyä parantumaan. Parantuminenkin sattuu. Ilman kipua ei voi parantua eikä unohtamalla päästä vapaaksi. Kauniitkin muistot ovat aina ikään kuin kahle, johon meidän on uskallettava käydä, joka meidän on uskallettava tiedostaa. Ehkä tämä kuulostaa mahdottomalta. Niin minunkin mielestäni. Mutta en näe muuta tapaa.
        Tietysti: mikä minä olen puhumaan mitään menetyksestä. Miten voisin ymmärtää. Kun elämä on perhosilla tanssimista, ainoa kärsimys on se, miten oma ylionnellisuus satuttaa kanssaihmisiä.