Menetyksen tyven, ajatuksen aallokko

Minäpä kerron teille tarinan.

 

Olipa kerran eräs hyvin kaunis, rakkaudella asutettu huone ihmissydämessä. Eräänä päivänä kylmä tuuli tuli ja puhalsi pois sen, joka huoneessa asui. Aivan yhtäkkiä huone olikin autio, hylätty.

        Ensin hylätyn huoneen löysi kiinteä parivaljakko, Tyrmistys ja Epäusko. Tyrmistys etsi epätoivoisesti kadonnutta asukasta kaikkialta. Hän oli aivan varma, ettei tästä sydämestä löytyisi yhtäkään asumatonta soppea. Hän kolusi lipastonlaatikot, kurkki sängyn alle, vaatekaappiin ja hiirenkoloihin, muutei löytänyt mitään. 

        Epäusko sen sijaan istuutui päydän ääreen odottamaan varmana siitä, että asukas vielä palaisi. Hän tähyili ulos ikkunasta ja kuvitteli ajankulukseen, miten he sitten kahvittelisivat yhdessä - hän, Tyrmistys ja kadonnut lampaamme.

        Vähitellen pöly alkoi laskeutua kalusteiden päälle ja himmentää ikkunoita, ja keittiön pöydällä tuoreet kukat kuihtuivat maljakkoonsa, kunnes aivan odottamatta sisään ryntäsi jokin pelottava, voimakas ja mielipuolisesti hurjistunut. Tämä ilmestys oli Kapina. Kapina ajoi ulos kaikki huoneessa olijat. Sen raivo oli sanoinkuvaamaton. Se repi ja raastoi kaiken alas seiniltä. Se paiskoi huonekalut pirstaleiksi seiniä vasten, kiskoi verhot ikkunoista ja raapi kyntensä verille ennen niin somaan tapettiin.

        Ajan kuluessa Kapinan voimat alkoivat kuitenkin ehtyä. Vähitellen - hitaasti mutta vääjäämättä se heikkeni heikkenemistään, kunnes ei jaksanut enää nostaa edes ruuvia lattialta. Raivokohtaukset vaativat siltä sanoinkuvaamattomia ponnistuksia. Kapinan maatessa voimattomana kaiken aiheuttamansa hävityksen keskellä, hylätyn huoneen ovelle koputettiin.

        Koska vastausta ei kuulunut, ovi avautui ja sisään astui Muisto. Hän näki lattialle lyyhistyneen Kapinan, ja nujerretun pedon harmiksi nosti tämän siihen höyhenkasaan, joka oli joskus ollut huoneen asujaimen patjan täytteenä. Muisto katseli ympärilleen ja näki kaiken niin kuin se oli ollut ennen Kapinan saapumista. Tuolla oli ollut lipasto ja tuolla kirjoituspäytä, ja tuolla kolmannella seinustalla muhkea laiskanlinna.

        Kaikessa hiljaisuudessa Muisto alkoi kerätä tuntemiensa tavaroiden osia ja koota niitä yhteen. Tänään se liimasi kokoon pirstoutuneen keittiönpöydän. Eilen se pyydysti koko päivän ympäriinsä leijailevia höyheniä parsiakseen kokoon rimssureunaisen koristetyynyn. Huomenna se kokoaa päiväkirjan kappaleet ja kokoaa kirjan takaisin siihen kirjoituspöydän laatikkoon, jonka avain oli jo kauan sitten kadonnut.

         Eipä aikaakaan, kun Muisto meni naimisiin Unelman kanssa. Pian huone oli täynnä pieniä Muisto-Unelmia, jotka kaikki olivat isänsä kaltaisia luonteeltaan ja äitinsä kaltaisia olemukseltaan. He leikkivät, nauroivat ja välillä myös itkivät - he herättivät huoneen jälleen eloon. Lukemaan opittuaan he alkoivat lukea vuoteellaan makaavalle Kapinalle kauniita, onnellisia ja samalla myös hiukan surullisia satuja kirjan sivuilta, joissa olisi ikuisesti korjatut mutta selvät repimäjäljet.

        Kapina yritti aina välillä nousta ylös pielukseltaan ja onnistuikin riehumaan. Entiseensä verrattuna se oli kuitenkin vain varjon kaltainen. Kärsivällisesti Muisto hoivasi kuolinvuoteellaan kärvistelevää Kapinaa ja korjasi kaiken, mitä se satunnaisesti onnistui hajottamaan.

        Lopulta koitti päivä, jolloin Kapinan viimeinenkin elämänvoima katosi ja se haihtui savuna ilmaan. Muistot ja Unelmat sen sijaan asuttivat huonetta sukupolvesta toiseen, eikä keittiön pöydälle unohdettu koskaan poimia tuoreita kukkia.

 

Sen pituinen se.

 

Pauliina kirjoitti blogissaan menetyksestä. Minäkin olen pohtinut menetystä paljon. Näin suojattua elämää eläneenä minun on vaikea kuvitella, miltä tuntuu menettää joku oikein läheinen. Enhän ole tähän mennessä menettänyt kuin muutaman hoitohevosen. Sekin sattui - miten paljon pitääkään sattua, jos menettää ihmisen? Tietysti suvun vanhuksia kuolee lakkaamatta, mutta se on luonnollista.

        Se koskettaa, jos kuulee jonkun nuoren kuolemasta. Niinkuin se mopokolarin tyttö, jonka tiesin puoliksi. Tai se poika, joka ajoi töyssyyn kevarillaan täällä meidän kotikulmilla. Tai se tyttö, joka kaatui hevosensa alle harjoituskisoissa ja jota en tuntenut yhtään. Olen nähnyt surevia, ja se sattuu. Tahtoisi tehdä jotain. Ottaa sen kärsimyksen pois, tehdä tapahtuneen tapahtumattomaksi - mitä vain -  muttei pysty, sillä jokaisen on kuitenkin kohdattava surunsa loppupelissä yksin. Ei kukaan ihminen voi ymmärtää täysin toista ihmistä.
        Tietysti on oltava niitä, joihin takertuu, kun pohja pettää alta. Siksi me olemme täällä toisiamme varten. Jos ei ole ketään - jos ei edes Jumala ole todellisuutta - mihin silloin nojaa? Aina kun ajattelen sitä, se tuntuu niin kauhean lohduttomalta. Ihminen yrittää liian usein selviytyä itse ja olla vahva, mutta jos on pettänyt itsensäkin, mitä sitten?

Tahdon nyt jakaa runon, jonka kirjoitin sen jälkeen kuin Samuel (toinen hoitohevoseni) lähti. En ollut tuntenut Samua kuin ehkä kuukauden tai parin ajan. Silti siihen ehti kiintyä. Runo kuvaa aika hyvin, etenkin lopussa ajatuksiani aiheesta:

Kiintymyksen kukka
vasta nuppuun puhjennut,
haavoittuva, hauras,
sydämeeni juurtunut.

Varoen raotti
hieman terälehtiään:
nuoruutensa hehkun
miltei pääsin näkemään.

Selkäni kun käänsin,
kukka vietiin multa pois -
salaa aivan kuin ei
sitä koskaan ollut ois.

Jälkeensä se jätti
hennonkauniin tuoksun vain,
autioksi paikan,
johon muistot kylvää sain.

Pauliina on minusta aivan oikeassa väittäessään, että menetyksen jättämää tyhjiötä ei pidä täyttää. Se on se paikka, jonne voi kylvää muistot ja jonne voi aina vetäytyä parantumaan. Parantuminenkin sattuu. Ilman kipua ei voi parantua eikä unohtamalla päästä vapaaksi. Kauniitkin muistot ovat aina ikään kuin kahle, johon meidän on uskallettava käydä, joka meidän on uskallettava tiedostaa. Ehkä tämä kuulostaa mahdottomalta. Niin minunkin mielestäni. Mutta en näe muuta tapaa.
        Tietysti: mikä minä olen puhumaan mitään menetyksestä. Miten voisin ymmärtää. Kun elämä on perhosilla tanssimista, ainoa kärsimys on se, miten oma ylionnellisuus satuttaa kanssaihmisiä.