Kuumaa koulua

Eilen oli koulutunti Okeroisissa, ja minä ratsastin Safulla. Oikeastaan hevosvalinta ei yllättänyt, sillä Safu sattuu olemaan tallin kilteimpiä hevosia ja ainoa Fondin lisäksi, jonka olen viime aikoina saanut rentoutumaan ja hakeutumaan jopa kohti niin kutsuttua muotoa.

        Safu oli ehkä paras, mitä se on koskaan ollut. Ei tarvinnut kuin ottaa ohjat käteen, kun se jo hakeutui muodontapaiseen. Kylmä hiki tietysti kihosi heti kroppaan, kun mietin, että miten ikinä saan tämän hevosen pidettyä tällaisena koko tunnin ajan. Eihän se pysynytkään kuin aika epävakaasti, mutta paremmin kuin koskaan aikaisemmin minun käsissäni.

        Tunnin aluksi verryttelimme ihan normaalisti ravissa. Sen jälkeen jakaannuimme 3-4 ratsukon ryhmissä kahdelle ympyrälle. Ympyröiden eri puolilla oli lyhyen sivun suuntaisesti asetetut puomit, jotka piti ylittää ensin käynnissä, sitten harjoitusravissa ja lopuksi laukassa. Tämä tehtiin kumpaankin suuntaan.

        Eilisen tunnin aikan löysin ne oikeat vatsalihakset, joilla ravia istutaan. Valitettavasti kyseiset lihakset ovat vähän heikossa kunnossa, joten istuminen jäi hiukan vaivalloiseksi ja Safu jäi armottomasti pohkeen taakse. Etenkin, kun suuntaa vaihdettiin. Laukassa Safu oli aivan loistava jälleen - se on useimmiten paljon kivampi ratsastaa laukassa tai ravissa. Tai sitten laukka vain on minulle luonnollisempi askellaji tai vaadin siinä hevoselta vähemmän.

        Osataan me kuitenkin Safun kanssa enemmänkin ponikoululaisilta näyttää. Onneksi Suzanni sattui keskittymään juuri toisen ympyrän tapahtumiin ja välttyi näkemästä episodia nimeltä Safu tipahti raviin. Minä selässä keikkumassa yrittäen ajaa tyyppiä laukkaan. Ei tule mitään. Lopulta puolen kierroksen perästä nousee vastalaukka. Lopulta otin käyntiin jaa nostin uuden laukan (vaikka käynti oli ehdottomasti kielletty askellaji muiden laukatessa) ja jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

        Loppuverkaksi ravattiin kevyessä ravissa ympäri maneesia ja muutaman kerran puomien yli. Kaiken kaikkiaan jäi tosi hyvä fiilis tunnista, sillä alkaa melkein tuntua, että homma alkaa sujua taas vaihteeksi! Alkaa kyllä olla maneesissa jo niin kuuma, että sinne melkein läkähtyy. Huomaa, että kesä on tulossa...

Tappamisesta

Jotkut sanovat, että lukio tappaa luovuuden. En ole samaa mieltä - päinvastoin. Ensinnäkin arki, jonka aikana ei ainakaan ehdi lukea läksyjä. (Mitä sitten ehtii tehdä, en tiedä...) Sitten arkea rytmittävät koeviikot, jotka tulevat aina liian aikaisin.

        Kokeisiin mennään toivomaan, että tietää jotain varmasti ja arvaa loput oikein. Mitä vähemmän tietää, sitä enemmän arvaa ja sitä enemmän myös joutuu haastamaan itseään luovaan ajatteluun. Itse olen oppinut lukion aikana, ettei ole niin hirveän vakavaa, jos ei kaikki mene niin kuin oppikirjassa lukee. Parempi on aina, että keksii jotain vastattavaa. Uskokaa ihmistä, joka määritteli biologian YO-kokeessa kaihin silmän pinnalla loisivaksi sieneksi ja sai L:n! Siitä nimenomaisesta kohdasta tosin ei tainnut pisteitä ropista...

        Myönnän, että onhan se mukavampaa, jos tieto tulee luonnostaan selkäytimestä. Sen edellytyksenä vain valitettavasti on useimmiten se, ettei asioiden opetteleminen riitä, vaan oppimansa pitää myös ymmärtää. Henkilökohtaisesti minusta on todella antoisaa oivaltaa uusia totuuksia tai teorioita. Välillä pitää kuitenkin hyväksyä oma keskeneräisyytensä, sillä silloin saa vapauden toteuttaa itseään. Kun ei ole vielä valmis, on tilaa unelmille ja kaikille hulluimmillekin päähänpistoille.

        Olen paljon miettinyt, mitä todella tarkoittaisi olla valmis. Eikö ihminen ole kokonaan valmis vasta, kun hän kuolee? Kypsä poimittavaksi. Vai onko silloinkaan? Onhan suuri ero sillä, kuoleeko nuorena mopokolarissa vai vanhana, syövän runtelemana jossain Terho-kodissa. Vai kuoleeko viattomana uhrina poliittisella taistelutantereella, tai kenties viattomien tappajana, jonka tappamien ihmisten määrä ei merkitse johtajille mitään sen yhden rinnalla, jota hän ei onnistunut tappamaan.

        En oikeastaan tiedä, kumpaa säälin enemmän - Hitleriä vai hänen teurastamiaan juutalaisia. On järkyttävää, miten paljon viattomia Hitler murhasi turhaan. Hän jäi historiaan, hänen luonnettaan ja elämäänsä on tutkittu, hänen tarinansa kiehtoo monia. Hänen murhaamillaan ihmisilläkin oli oma tarinansa jokaisella - oma elämä-, mutta suurin osa heistä on vain lukuja historian lehdillä. He kärsivät suunnattomasti, mutta yhden ihmisen tarina hukkuu miljoonien muiden sekaan. Heidän kärsimyksensä saa minut voimaan pahoin.

        Silti minun käy sääliksi itse murhaajaakin. Minusta on niin surullista, ettei hän ilmeisesti pystynyt tuntemaan myötätuntoa lainkaan. Miten kukaan voi tehdä niin paljon pahaa? Miksi kukaan voi olla niin sairas? Hitlerhän ei ollut kovin itsevarma ihminen, niin olen kuullut. Hän oli varmaan aivan palasina, ja minä sanon, että hän hajotti itse itsensä. Se ehkä hänessä on surullisinta.

        Todellisessa elämässä minä tunnen monenlaisia ihmisiä. Tunnen sekä kiusattuja että kiusaajia. Ehkä yllättävää on ollut huomata, että nämä ovat usein aivan samoja ihmisiä. On ihmisiä, jotka satuttavat muita, vaikka heitäkin on satutettu. On myös niitä, jotka satuttavat toisia juuri siksi, että heitä on satutettu. Tiedostaen tai tiedostamattaan ihmiset satuttavat toisiaan. Ja minä ihmettelen, miten kukaan voi satuttaa niin ihania ihmisiä. Ja vielä enemmän ihmettelen, miten kukaan niin ihana ihminen voi satuttaa toisia.

        Satuttaminen satuttaa aina. Se satuttaa sitä, jota satutetaan, sitä, joka näkee sen mutta kaikkein eniten se satuttaa satuttajaa itseään. Heistä tulee hitlereitä ja he hajottavat itsensä pala palalta. Joka hetki he ovat kauempana siitä ihmisestä, joka heidän kuuluisi olla. Kaikkein surullisinta on se, etteivät he itse käsitä sitä.

 

Takaisin tämänhetkiseen todellisuuteen täällä keittiön lattialla: huomenna on fysiikan ylioppilaskoe, joten riennän toisenlaisten tuskien ääreen. Yritän nyt oivaltaa niin paljon kuin mahdollista, jotten joutuisi tuhlaamaan niin paljon luovuutta sitten kokeessa. Voisinpa vain piikittää kaiken tiedon suoraan selkäytimeen! Oivaltaminen on kivaa, mutta näin viimehetkellä jollekin nopeammalle keinolle olisi kieltämättä käyttöä...

Minun valintani vai elämän?

Elämässä kaikki tuntuu välillä menevän päällekkäin. Esimerkiksi ratsastuskisat ja seurakunnan kevätleiri. Koulurataharjoitukset ja talvisodan muistojuhlat, joihin joku onneton suostui puhumaan, vaikka vannoi koulun itsenäisyysjuhlapuheen jäävän viimeisekseen. Ja ylioppilaskirjoitukset kiristävät em. aikatauluja.

        Elämä on valintoja. Vihaan valintoja. Toisaalta elämä on hulluutta. Eihän tästä muuten selviäisi ellei olisi ihan hitusen hullu. Jotenkin osaa kuitenkin luottaa siihen, että asiat kääntyvät parhain päin. Elämä vie. Miksi haraisin vastaan? Pitää vain alkaa ärsyttää niin paljon, että alkaa elää ja uskoa. Jos jää kurjuuteensa makaamaan, kaikki on turhaa.

        Tiedän kyllä. Välillä vain unohdan.

 

Huomenna kirjoitan kohtaloni tekstin. Minua ei edes pelota - vielä...

Onnellisesti pihalla

 

 

Me ollaan enkeleitä kaikki,

kun oikein silmin katsotaan.

Me ollaan enkeleitä toisille,

 jos vain tahdotaan.

 

 

 

Hiihtolomaripari 2014 Hämeenkosken leirimajalla. Eräs hullu oli siellä isosena, eikä se eräs hullu olisi nyt sama hullu, ellei olisi viettänyt viikkoa korvessa Pääjärven rannalla 18 ihmisen keskellä. Ja se hullu, joka tätä kirjoittaa, on ehkä maailman onnellisin hullu!

        Viikko oli kuin koko elämä muutamassa sekunnissa. Yllätyksiä, pettymyksiä, suruakin - mutta toisaalta iloa, rakkautta, hulvattomia hetkiä ja korvaamattomia keskusteluja. Ennen kaikkea se oli erilaisia samanlaisia ihmisiä, jotka opettelivat ja oppivat elämään yhdessä.

 

Olen niin kiitollinen leiristä loistavalle isosporukalle, rakkaille leiriläisille ja ihanille ohjaajille - ja tietysti Jumalalle, jonka siunaus kulki mukana joka askeleella! Minä epäilin itseäni ja epäilin Jumalaa, ja ilokseni olin jälleen kerran väärässä.

        Eräs ystäväni sanoi, että riparilla vietetyn viikon voi saman tien laskea puolentoista viikon lomaksi, sillä palautumiseen menee vähintään muutama päivä. Olen eri mieltä: minulle tuo leiri oli loma parhaimmillaan!