Tappamisesta

Jotkut sanovat, että lukio tappaa luovuuden. En ole samaa mieltä - päinvastoin. Ensinnäkin arki, jonka aikana ei ainakaan ehdi lukea läksyjä. (Mitä sitten ehtii tehdä, en tiedä...) Sitten arkea rytmittävät koeviikot, jotka tulevat aina liian aikaisin.

        Kokeisiin mennään toivomaan, että tietää jotain varmasti ja arvaa loput oikein. Mitä vähemmän tietää, sitä enemmän arvaa ja sitä enemmän myös joutuu haastamaan itseään luovaan ajatteluun. Itse olen oppinut lukion aikana, ettei ole niin hirveän vakavaa, jos ei kaikki mene niin kuin oppikirjassa lukee. Parempi on aina, että keksii jotain vastattavaa. Uskokaa ihmistä, joka määritteli biologian YO-kokeessa kaihin silmän pinnalla loisivaksi sieneksi ja sai L:n! Siitä nimenomaisesta kohdasta tosin ei tainnut pisteitä ropista...

        Myönnän, että onhan se mukavampaa, jos tieto tulee luonnostaan selkäytimestä. Sen edellytyksenä vain valitettavasti on useimmiten se, ettei asioiden opetteleminen riitä, vaan oppimansa pitää myös ymmärtää. Henkilökohtaisesti minusta on todella antoisaa oivaltaa uusia totuuksia tai teorioita. Välillä pitää kuitenkin hyväksyä oma keskeneräisyytensä, sillä silloin saa vapauden toteuttaa itseään. Kun ei ole vielä valmis, on tilaa unelmille ja kaikille hulluimmillekin päähänpistoille.

        Olen paljon miettinyt, mitä todella tarkoittaisi olla valmis. Eikö ihminen ole kokonaan valmis vasta, kun hän kuolee? Kypsä poimittavaksi. Vai onko silloinkaan? Onhan suuri ero sillä, kuoleeko nuorena mopokolarissa vai vanhana, syövän runtelemana jossain Terho-kodissa. Vai kuoleeko viattomana uhrina poliittisella taistelutantereella, tai kenties viattomien tappajana, jonka tappamien ihmisten määrä ei merkitse johtajille mitään sen yhden rinnalla, jota hän ei onnistunut tappamaan.

        En oikeastaan tiedä, kumpaa säälin enemmän - Hitleriä vai hänen teurastamiaan juutalaisia. On järkyttävää, miten paljon viattomia Hitler murhasi turhaan. Hän jäi historiaan, hänen luonnettaan ja elämäänsä on tutkittu, hänen tarinansa kiehtoo monia. Hänen murhaamillaan ihmisilläkin oli oma tarinansa jokaisella - oma elämä-, mutta suurin osa heistä on vain lukuja historian lehdillä. He kärsivät suunnattomasti, mutta yhden ihmisen tarina hukkuu miljoonien muiden sekaan. Heidän kärsimyksensä saa minut voimaan pahoin.

        Silti minun käy sääliksi itse murhaajaakin. Minusta on niin surullista, ettei hän ilmeisesti pystynyt tuntemaan myötätuntoa lainkaan. Miten kukaan voi tehdä niin paljon pahaa? Miksi kukaan voi olla niin sairas? Hitlerhän ei ollut kovin itsevarma ihminen, niin olen kuullut. Hän oli varmaan aivan palasina, ja minä sanon, että hän hajotti itse itsensä. Se ehkä hänessä on surullisinta.

        Todellisessa elämässä minä tunnen monenlaisia ihmisiä. Tunnen sekä kiusattuja että kiusaajia. Ehkä yllättävää on ollut huomata, että nämä ovat usein aivan samoja ihmisiä. On ihmisiä, jotka satuttavat muita, vaikka heitäkin on satutettu. On myös niitä, jotka satuttavat toisia juuri siksi, että heitä on satutettu. Tiedostaen tai tiedostamattaan ihmiset satuttavat toisiaan. Ja minä ihmettelen, miten kukaan voi satuttaa niin ihania ihmisiä. Ja vielä enemmän ihmettelen, miten kukaan niin ihana ihminen voi satuttaa toisia.

        Satuttaminen satuttaa aina. Se satuttaa sitä, jota satutetaan, sitä, joka näkee sen mutta kaikkein eniten se satuttaa satuttajaa itseään. Heistä tulee hitlereitä ja he hajottavat itsensä pala palalta. Joka hetki he ovat kauempana siitä ihmisestä, joka heidän kuuluisi olla. Kaikkein surullisinta on se, etteivät he itse käsitä sitä.

 

Takaisin tämänhetkiseen todellisuuteen täällä keittiön lattialla: huomenna on fysiikan ylioppilaskoe, joten riennän toisenlaisten tuskien ääreen. Yritän nyt oivaltaa niin paljon kuin mahdollista, jotten joutuisi tuhlaamaan niin paljon luovuutta sitten kokeessa. Voisinpa vain piikittää kaiken tiedon suoraan selkäytimeen! Oivaltaminen on kivaa, mutta näin viimehetkellä jollekin nopeammalle keinolle olisi kieltämättä käyttöä...