Ahdistavia pahvilaatikkovuoria, edellisestä muutosta (kaksi ja puoli vuotta sitten, terveisin "kiireinen" opiskelijan arki) jääneitä, on nyt alettu hajottaa ja uudelleenjärjestää. Hitaasti menee, kun pelkkä avaaminen hirvittää, ja sekamelskahan se siellä. Ei mahdollisuuttakaan, että kaikki mahtuisi viiskytluvun verkkovarastooni, jossa lymyilee jo valmiiksi hylly, pulpetti ja jousipatja.
Karsiminen sattuu. Sen takia raahasin koko kaksikymmenvuotisen esinehistoriani Hollolasta Turkuun, kun alunperin muutin tänne. En ollut valmis luopumaan kaikesta siitä, tarvitsin sitä koossa pysymiseen. Nyt en enää tarvitse. Päinvastoin: huomaan, että koko kevääni on ollut eräänlaista puhdistautumisprosessia perässä raahaamistani taakoista, jotka tuntuvat vetävän taaksepäin sinne, minne en enää halua, en ainakaan heti. Mukaan lukien hiukseni, joista jätin kevättalvesta jäljelle ainoastaan sen osan, joka oli enää ylipäänsä elossa. Sama juttu tuntuu ulottuvan aivan kaikkeen, ihmissuhteisiinkin, joihin useimmiten tuppaa kasaantumaan kaikenlaista ikävää ja raskasta, ellei välillä hiukan puhdista ilmaa.
Yksi surullinen tosiasia toki on kandidaatintutkintoni, jota minulla ei vieläkään ole. Kunhan tässä jaksan taistella ne viimeiset kymmenen opintopistettä latinaa, saan senkin viimeisen liekani katkaistua ja karistettua elämäni (eli opiskelujeni) edellisen vaiheen tomut varpaanväleistäni.
Palataksemme tämänhetkiseen tänne henkilökohtaisen kaaokseni keskelle voin vain todeta, että vaikka puhdistautuminen on voimakas eteenpäin ajava motiivi, ei sekään tee karsimisesta helppoa. Kaaos, jota silmäilen ympärilläni, olen minä. Kaikki minun kaaokseni vuosien varrelta suloisesti sylityksin. Niiden setviminen pitäisi tehdä lempeästi, ajan kanssa. Jokaisen esineen, lelun, maalauksen, kouluvihon tarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja kuulluksi. Silloin ne eivät kuole turhaan - silloin ne eivät kuole ylipäätään, ja minä voin tulla kokonaan eläväksi.
Nostalgiankaipuu minussa ei kuitenkaan ole ainoa, joka itkee verta: myös lapsenkenkiään sovitteleva ekologiatietoisuuteni raastaa hiuksiani mutkistaen prosessia entisestään. En voikaan vain spontaanisti repäistä ja parkaista ja mättää menneisyyttäni roska-astiaan, vaan luopuminenkin on tehtävä kauhistuttavan suunnitellusti ja järjestelmällisesti. Parastahan olisi, jos tavarat löytäisivät uuden kodin, mutta entä jos ei kukaan haluakaan niitä? Entä jos ne ovat liian minun makuisiani? Joudun kuitenkin sydän verta vuotaen kippaamaan kaiken polttokelpoiseen jätteeseen aka kaiken kierrätyslajittelun ulkopuolelle (paitsi ehkä tekstiilit ja paperit). Miksi aina elämään sisältyy hidas kuolema?
Jotta maistaisin sen entistäkin tuskallisemmin, pullottavat kaikki Elämäni Esineiltä vapaiksi jäävät nurkat erinäisistä sekalaisista paperipinoista. Valkoista paperia, mustaa tekstiä, tai lyijykynänharmaata, jossakin jokin väripilkku. Niistä pinoista pitäisi lajitella erilleen tärkeätpaperit, luentomuistiinpanot ja muut koulutehtävät, luovuudenpuuskahdukset sekä turhatpaperit. Kaikkine kymmenine alakategorioineen. Ei ole neuroottisen elämä helppoa, ei ihmisenkään. Aivoissa mustenee jo valmiiksi.
Huomenna on syntymäpäiväni - mikä tekosyy unohtaa kaikki nuo velvollisuudet edes yhdeksi päiväksi - mikä itsepetos, kun ei ole enää mattojakaan (jostakin kumman syystä eivät selvinneet puolentoista vuoden parvekeoleilustaan homehtumatta...), joiden alle lakaista kaikkea tuota roinaa.
Mutta koska Eino Leinon päivää sen sijaan on vielä muutama minuutti jäljellä, päättäkäämme klassikkoon erään tunnetun runoilijan kynästä:
Saapuos luokseni jälleen, ah, uni armahin...
Rakkaudella,
Kössi
(Harva erehtyy sekoittamaan itsensä Eino Leinoon, vaikka lukisikin ystävän siteeraamana sähköpostiviestistä. Minä erehdyin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti