Kävelimme kerran kämppikseni kanssa erääseen puistoon lammen rannalle täällä Göttingenissä viettääksemme meksikolaisen päivällisemme ruohikossa. Tullessamme takaisin bongasimme erään talon seinästä jonkun aktivistisielun turhautumisen näytteen. Onnelliset orjat. Niin.
En voi olla pohtimatta, kuinka monelle väärälle herralle minä olen orja, tietämättäni ja tajuamattani. On niin paljon asioita joille olen sokea. Niin paljon asioita, joita en tule ajatelleeksi, koska minä itse olen niin himskatin tyytyväinen omaan olemassaolooni tässä ja nyt. Ja vaikka näkisinkin, mikä on se, mitä minun on nähtävä? Mitä on vapaus? Mitä on vapautus?
Itselleni on viimeisten vuosien aikana kohonnut ajankohtaiseksi kauneusihanteiden ja ehostautumiskulttuurien problematiikka. Suomessa esimerkiksi, missä muun muassa naisten sääri- ja kainalokarvojen ajeleminen on sosiaalinen normi, vaikka jokainenhan on tietysti vapaa tekemään miten haluaa, ja silti sitä hävetään, jos ei... Niin. Jos ei huolehdi itsestään.
Kuinka moni pysähtyy ajattelemaan, miksi ylipäänsä sheivailee itseään? Kuinka moni miettii, miksi juuri karvattomuus on niin kaunista? Miksi itsestään huolehtimisen nimissä on poistettava itsestään jotain, mikä ei ole sen enempää epäluonnollista kuin terveydelle haitallistakaan? Jos on totta, että karvanpoistokulttuuri länsimaissa polveutuu valkoisten naisten symbolisesta eleestä erottautua mustista jonain parempana, miten asia korjautuu sillä, että mustat naiset lähtevät mukaan samaan leikkiin? Eihän ero silloin tietenkään enää ole sidottuna ihonväriin, rasismiongelma hoidettu, hip huraa. Sen sijaan raja vedetään sheivattujen ja sheivaamattomien välille, ja itse käytännön merkitys ihmistä arvottavana säilyy ennallaan.
Kai se on niin, että ihmisen kykenemättömyyttä elämään kulloinkin vallitsevien normien mukaisesti on aina halveksittu ja aina tullaan halveksimaan. Ongelmahan on, että se mitä me kutsumme normiksi onkin oikeastaan hyvin naamioitu, tilastoitu ideaali. Tässä vääristyneessä luostarilaitossynteesissämme, jonka nimi on yhteiskunta tai kulttuuri tai ulkokultaisuus tai jotain sinne päin, on kaikki olennaiset elementtinsä tallella. On eliitti, joka varjelee ihanteellisen ihmiskuvan täydellisyyttä ja jumalallekelpaavuutta omalla olemassaolollaan, kukin tahollaan - olipa sitten kyse ulkonäöstä tai älykkyydestä, terveydestä tai menestyksestä, arvoista tai eettisyydestä. Sitten on tavallinen kansa, joka ei ihanteisiin yllä mutta seuraa, oman vajavaisen kapasiteettinsa mukaan, ylhäisten avaimenvartijoiden esimerkkejä. Ja lopulta on aina se pohjasakka, jotka eivät joko kykene tai tahdo edes yrittää.
Tässä systeemissä vain se tärkein on poikki: kiiltokuvat eivät palvele kenenkään pelastusta vaan tuomitsevat ikuiseen kadotukseen. Eikä siellä kai lopulta ole sen enempää itkua tai hampaiden kiristelyäkään, vain ikuinen elämäni ilmana.
Onko se orjuutta, en tiedä. Onnellisten onnellisuus on onnettomien onnettomuus, eikä sillä tarvitse olla mitään tekemistä kateuden kanssa. Voiko syyttää sitä, joka on onnellinen? Eihän se tiedä olevansa onnellinen, ei se tiedä olevansa orjakaan. Voiko syyttää sitä, joka on onneton? Eihän se tiedä, mitä onnellisuus olisi, eikä sitäkään, mikä on vapauden hinta. Joku ehkä sanoo, että orjuus on itsestä kiinni. Joku toinen ehkä, että se tulee ulkopuolelta. Minä sanon, että orjuuden määritelmä on se tosiasia, että on onnellisia ja on onnettomia, jotka eivät koskaan todella näe toisiaan. Ei se ole onnellisen vika, ei onnettomankaan. Sen sijaan vapauden jäljille voi päästä, kun nämä kohtaavat.
Miten se on mahdollista, en tiedä. Sen vain, että sen on pakko olla.
Rakkaudella,
Kössi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti