Syntymäpäivänäni

Tänään on se päivä, kun kukaan ei ole Turussa paitsi minä itse. Siis syntymäpäiväni. Ja vaikka olisikin, en jaksa ottaa siitä selvää. Tänään saan olla vain kotona ja viettää laatuaikaa oman itseni kanssa tekemällä asiat tismalleen omalla tavallani, oman mieleni, huvitukseni ja fiilikseni mukaan. Saan odottaa sitä, mitä haluan ja hätäillä sen kanssa, jonka kanssa se tuntuu hyvältä. Saan heittää roskiin tuon ja olla siivoamatta tätä. Saan lämmittää pakastepizzaa vain itselleni ja rakentaa jäätelöannoksen vain itselleni.

Mielessä käy pistää kuva kavereille, että näin sitä täällä juhlitaan - sen verran turhamainen luomuksestani olen - mutta luovun ajatuksesta. Miksi laittaisin? Enkö paljon mieluummin nauti sen itse, sulje näyn sydämeeni ja hykertele itsekseni salaisuudestani, jonka vain minä itse jaan kanssani? Muille kuva viestittäisi vain sen tosiasian, että aion syödä jäätelöä, ei sitä järisyttävää existenssin toteuttamisen prosessia, eläväksitulemisen sinfoniaa, joka sisältyy annokseni rakentamiseen lähtien siitä, miten sormeni koskettivat jäätelöpakettia sen avatessani siihen asti, kun asettelin viimeisen suklaasydämen paikoilleen. Kaikki se on minun jäätelöannokseni, uniikki laatuaan, alusta asti siihen, kun viimein nuolaisen lusikkani puhtaaksi ja lasken kastehelmikipposen tiskialtaaseen. Ei sitä millään pysty vangitsemaan kuvaan, ei tekstiinkään. Se pitää elää, ja sen voin elää vain minä, sillä tänään on se päivä, kun vietän laatuaikaa oman itseni kanssa.

Tänään tahdon tehdä asioita yksi kerrallaan. Kun syön, syön. Kun avaan paketin, avaan paketin. Kun pesen koiran, pesen koiran. Kun vastaan viestiin, vastaan viestiin. Kun kirjoitan, kirjoitan, ja kun kuuntelen musiikkia, kuuntelen musiikkia. Ei siis mitään näistä samaan aikaan, vaan erikseen, yksi kerrallaan. Eikä vain yksi kerrallaan, vaan yksi kerrallaan loppuun asti. Tänään en halua keskeyttää mitään. Tahdon kirjoittaa sen, minkä kirjoitan ja vasta sitten siirtyä kuuntelemaan musiikkia. Kuunnella kappaleen loppuun, ja vasta sitten vastata viestiin, joka piipahti kännykkääni kesken kaiken. Vastata viesteihin ennen kuin lähden kävelylle koirien kanssa, lähteä kävelylle ja jättää kännykän kotiin. Tänään minulla on aikaa siihen, sillä tänään en jaksa ottaa selvää, onko Turussa ketään muita kuin minä itse.

On niin virkistävää huomata, miten mutkatonta elämä voi olla - miten mutkaton minä itse olen, kun aurinko paistaa eikä minnekään ole kiire. Ehkä mutkatkin, ja solmut, johtuvat vain siitä, että hidas temperamentti ei ehdi mukaan kaikkiin arkipäivän käänteisiin. Arjen asioiden hoitaminen jättää niin harvoin mahdollisuuksia tehdä yhden asian kerrallaan loppuun asti, sillä usein ensimmäinen asia liittyy toiseen ja toinen kolmanteen, jotka molemmat puolestaa riippuvat neljännestä. Voihan myös olla, että liian harvoin huomaan ne mahdollisuudet, jotka arki tosiasiassa tarjoaa tehdä yksi kerrallaan loppuun asti. Niissä asioissa, joissa ei sellaista mahdollisuutta tarjoudu, on pakko kai nähdä välietapit päämäärinä, jotta selviää.


Siinäpä haaste minulle ja 24:nnelle elinvuodelleni: oppia näkemään arjen mahdollisuudet tehdä asioita yksi kerrallaan loppuun asti ja välietapit päämäärinä silloin, kun tuota mahdollisuutta ei ole.

Eipä siinä, tartun täten haasteeseeni, ja toivotan kaikille uskollisille lukijoilleni oikein loistavaa minun syntymäpäivääni!

Rakkaudella,

Kössi