Päivän bloggertilastot: 67 tekstiä, 65 julkaistu. Tämän löysin julkaisemattomien joukosta. Muistan edelleen, miten ystäväni antoi siihen otsikon ja aiheen. Sitä vain en muista, miksen koskaan julkaissut sitä. Nyt julkaisen. Ajatusten tuulahdus vuosien takaa, olkaa hyvä!
Se on surullista.
Se on surullista.
Tämä henkilö herää aamulla. Tänä aamuna keskellä viikkoa hänellä ei ole mitään erityistä tekemistä. Niinpä hän ottaa esiin tietokoneensa (tai vaihtoehtoisesti älypuhelimensa) ja lähtee surffailemaan netissä. Yllättäen hän eksyy seikkailemaan muiden ihmisten pitämiin blogeihin. Hän lukee niitä kriittisellä silmällä. Ja hän kirjoittaa "rakentavan" kommenttinsa, anonyyminä. Hän ei tarkoita pahaa. Hän tahtoo vain ilkeillä.
On surullista, että näitä henkilöitä on. Tai oikeammin, että he tekevät sellaista ja sillä tavoin. Monet anonyyminä blogeja kritisoivat vakuuttavat, etteivät tahdo loukata ja silti he polkevat blogitekstin suorien sanojensa alle. Kuin 1700-luvun hovien mielistelykulttuuri, jossa kaikkein ilkeimmätkin piikit piti esittää hymyillen - ja ottaa vielä maireammin hymyillen vastaan. Sitähän nämä ihmiset odottavat, koska "miten joku voi loukkaantua tuollaisesta?"
Jos he eivät näe, eivät he voi ymmärtää. Jos he eivät välitä, he eivät halua ymmärtää. On sokeita ja on piittaamattomia. Ja on totta, että jokin meissä ihmisissä nauttii toisten arvostelemisesta. Muistan itsekin monet leppoisat keskustelutuokiot, joissa on puhuttu vähemmän imartelevasti niistä, jotka eivät ole läsnä. Jälkeenpäin se aina kaduttaa, mutta mitäpä nainen luonteellensa voisi. Pyrin kyllä nykyisin välttämään sellaista. Ihan vain siksi, että olen tullut ajatelleeksi asioita.
On kuitenkin eri asia puhua pahaa selän takana. Ei se haittaa ihmistä niin kauan kuin hän ei tiedä siitä. Olen varma, että minusta puhutaan monenlaista, mikä ei koskaan saavuta minun korviani. En voi tehdä sille mitään enkä oikeastaan kärsi siitä mitenkään. Jos sen sijaan sanoo asioita päin naamaa, se satuttaa paljon enemmän. Kaikkein eniten satuttaa se, ettei pysty edes nimeämään syyllistä. Silloin on aivan avuton ajattelemaan mitään. Tuntematon voi olla vaikka kaikkein parhain ystävä tai sellainen, jonka olemassaolosta ei tiedä mitään.
Netti tarjoaa liian hyvät mahdollisuudet paeta vastuuta teoistaan. On liian helppo vain sanoa asioita - ja sanoa ne suoraan. Realismi on usein hyvin mautonta, mitä tulee toisten kirjoittamien tekstien analysoimiseen. Blogi ei ole mikään kirjoitusgaala. Blogi on pala kirjoittajansa elämää ja ajatuksia. Ihmisellä on ajatuksia, vaikkei hän osaisikaan ilmaista niitä täydellisesti. Miksei hän silti saisi yrittää? Sitä paitsi realistisesti ajatellen: kuinka moni maailmankuulu bestseller todellisuudessa on jotenkin erityisen hyvin kirjoitettu - kuinka monta niistä kaikista olet jaksanut lukea loppuun?
Ehkä tämä henkilömme on epävarma. Ehkä hän pakenee omaa epävarmuuttaan dissaamalla muita. Ehkä hän ei uskalla tunnustaa mielipiteitään, koska pelkää niiden lankeavan omaksi häpeäkseen. Hänen täytyy olla hyvin tietoinen muiden puutteista, ja hänen täytyy piilottaa omansa, jotteivät ne joutuisi arvostelun kohteeksi. Ehkä meidän ei loppujen lopuksi tarvitse ymmärtää hänen valitsemaansa tietä.
Sanottakoon vain tässä lopuksi, että minä todella kunnioitan niitä, jotka uskaltavat seistä ajatustensa takana. Jos ei kehtaa laittaa nimeään mielipiteensä alle, ei pitäisi julkaista sitä ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti