Se oli fiiatti Hesburgerin parkkipaikalla. Viissatanen, vaikkakin vääränvärinen: tummanharmaa.
Kävimme ystävän kanssa helluntaiseurakunnan nuortenillassa, joka oli varsin peruskamaa kesäisen harvoine osanottajineen, opetuksineen ja musiikkeineen. Sitä paitsi esilaulaja sooloili niin että alkoi itkettää, kun ei pystynyt edes laulamaan mukana. Ei se mitään. Aivan samoin he ovat kristittyjä kuin minäkin. Aivan samoin minä olen kristitty kuin hekin. Sitä odottaa aina jotakin räjäyttävää sen perusteella, mitä on kuullut muualta. Sitten joutuu pettymään - vai helpottumaan?
Miten vaan.
Illan jälkeen talsittiin ulkoilmaheselle ostamaan pehmyet ja yhdelle guacamolehampurilainen. Se oli fiiatti, jotta huomioni kiinnittyisi; sen siluetin tunnistaisin missä vain. Siinä se seisoi, tai pikemminkin sen rekisterikilven kirjasimet. Nokkelina tyttöinä tietysti googletimme heti älypuhelimillamme Raamatusta Sananlaskujen kirjan viidennen luvun (mainittakoon nyt vielä triviaalisti, että 92-versiossa luvun otsikkona on "Vieraan naisen viettelykset") ja siitä kuudennentoista jakeen.
Miksi antaisit lähteittesi vuotaa kadulle,
purojesi kaupungin toreille?
Sitä minäkin haluaisin kysyä postmodernilta ihmiseltämme. Miksi me annamme oman arvomme ja muiden arvon valua kaduille kaikkien tallattavaksi? Mikä ylipäänsä on meidän arvomme nykyään? Onko ihmisellä enää itseisarvoa, vai pelkästään ansaittavaa arvokkuutta? Mitataanko ihmisen arvo siinä, miten paljon hän saa aikaan työ-, seura- tai rakkauselämässä? Meidän janomme merkitä jotain on niin kiihkeä, että emme osaa enää tyytyä edes siihen, mitä pohjimmiltamme haluamme. Inhimillisyytemme iskiessä vasten kasvoja alamme epäillä, että se minkä jo luulimme olevan meidän tarkoituksemme, ei olekaan riittävästi.
Joku viisas on joskus sanonut, että ruoho näyttää aina vihreämmältä aidan toisella puolella. Varmasti. Sitä paitsi ajatuksessa kiivetä sen yli on jotain hivelevän kiehtovaa ja vaarallista, sillä pohjimmiltaan tietää, että se kuuluu jollekulle toiselle. Ihminen kaipaa jännitystä elämään. Tuntuu niin hyvältä, kun adrenaliini syöksyy läpi kehon kuin niagaran putoukset ahtaisiin viemäriverkostoihin repien ja riuhtoen, puhdistaen, autioittaen. Ollaan niin voimissaan, jotain niin suurta ja mahtavaa, jotain voittamatonta. Ei aavisteta, että ensimmäisen piikin laannuttua ruoho maistuu aivan samalta kuin sillä omalla pikku pläntillä aidan takana, jopa laimeammalta. Ei tosin muisteta sitäkään, miltä se oma ruoho maistui, vaan huomataan uusi aita laitumen laidalla. Voi miten kauniina ja vihreänä tuo vainio siintääkään silmäin eessä!
Me edistyksellisiksi nykyihmisiksikin tituleeratut taidamme loppujen lopuksi olla varsin tyhmiä eläimiä. Toistamme jatkuvasti samoja virheitä. Se on karvas tie. Tieteen saavutukset ehkä periytyvät sukupolvelta toiselle, elämänkokemus ei. Silti tahtoisin kysyä: mitä on ihmisyys meidän päivinämme? Mitä tarkoittaa, että minä olen ihminen? Mitä tarkoittaa, että minä olen yksilö? Mitä minulle merkitsee, että sinäkin olet sellainen - ihminen ja yksilö? Miten voin arvostaa itseäni, jos en arvosta muita; tai muita, jos en itseänikään? Vai onko totaalisen out edes vaivautua? Parempi vain heittää kaikki ihanteet jonnekin hyvin kauas ja vielä kauemmas, sillä elämä on sontaa kaikki tyynni. Sitten on vapaa ryystämään sitä itsensä täyteen, ja sylkemään vielä muidenkin kasvoille.
Siinä ei ole järkeä - miksi heittäisit itsesi menemään, kun sinulla on jo kaikki?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti