Taivaalla on ruuhkaa. Pilvet ovat petoja, ne valmistautuvat taisteluun. Pysäytyskuvat temmellyksestä vaihtuvat, muotoutuvat uudelleen. Aina vain uusia petoja maalautuu silmien eteen raivoa ja omaa voimaansa uhkuen. Ne eivät ole minkään olemassaolevan eläimen näköisiä. Ne ovat epäeläimiä niin kuin ruotsiksi sanotaan. Minä ajattelen Ilmestyskirjaa ja sen viimeisiä taisteluja. Kummalla puolella minä taistelen? Vai pyydänkö kenties vapautusta vakaumuksen vuoksi?
Pian ajamme sadepilveen. Pedot syövät toisiaan sivullisista uhreista piittaamatta. Collateral damage - se kuuluu asiaan. Se ei ehkä merkitse sinulle mitään, mutta jollekulle muulle merkitsee. Jokainen elämä on arvokas; arvoinen taistelun, uhrauksen, kaiken. Miksemme me käsitä sitä? Miksi meillä on taipumus halveksia elämää, eikä vähiten omaamme?
Pisarat rätisevät terävästi bussin kattoa vasten. Kuin kuuntelisi huonoa radioyhteyttä huonoista kaiuttimista. Sadettakin on niin monenlaista. On harsonhentoa kesäsadetta, joka sataa muttei kastele. On piiskaavaa rankkasadetta ja suuria laiskoja pisaroita, jotka harvakseltaan putoilevat maahan. On köykäinen kuuro, joka laskeutuu kohtisuoraan ja kastelee kaiken allaan puolessa minuutissa. Silloin mennään sateeseen tanssimaan elämän riemusta ja ehkä myös hiukan rauhattomasta kaipauksesta, joka meissä kaikissa on. Vain riemusta ja kaipauksesta. Sitä on elämä.
Sateen tuolla puolen pilvet ovat rauhoittuneet. Nyt ne ovat vain pilviä, jotka seilaavat tyynesti sinisellä taivaalla. Ei ole jälkeäkään taistelusta, ei myrskystä. Aurinko paistaa maiseman ylle. Tokmanni ja Lidl paistattelevat sen säteissä. Kaikki on niin sees, ettei sitä edes tajua.
Kas, Aurajoki. Kohta ollaan perillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti