Pääni kuin kämppäni

Miksi ajatus aina katoaa, kun sen haluaa kirjoittaa ylös? Miksi pään sisällä vain humisee ontosti, kun pitäisi keksiä, mistä aloittaa?

Ei kukaan ole ajattelija yksin. Ei kukaan pysty siihen ilman ulkoisia virikkeitä. On luettava ja on keskusteltava, nähtävä, kuultava, haastettava ja havainnoitava. Se on keskustelua kaivojen äärellä - se on oppimista. Ainoa tapa joskus ymmärtää edes se, ettemme oikeastaan koskaan voi täysin ymmärtää, on oppia itsestään, muista ja maailmasta. Sen me pystymme vain oppimalla näiltä itseltään.
        Minä olen haaveilija. Olen se hiljainen tyttö, jolla on aina tapana istua nurkassaan omine ajatuksineen, jotka eivät oikeastaan ketään muuta edes kiinnosta. Minä olen se tyttö, josta ei koskaan tule mitään suurta ja tulee kuitenkin. Kaikki riippuu siitä, miten asiat näkee: mikä on suurta, mikä tulemisen arvoista. Minä olen haaveilija ja minulla on unelmia - ei, suunnitelmia. Kuitenkin tiedän, että niin kutsutut suunnitelmani ovat vain suuntaviivoja antavia. Ne ovat kuin miljoonat vaihtoehtoiset luonnostelmat, jotka ovat taiteilijan pohjatyö mutta eivät kerro oikeastaan mitään valmiista teoksesta. Luonnokset voivat olla keskenään hyvinkin erilaisia, mutta niiden taustalla on yksi ja sama visio. Se on se, mitä taiteilija tahtoo työhönsä vangita. Se on myöskin se, mitä tulkitsijat kutsuvat teoksen viestiksi ja pyrkivät siten sanoittamaan omalle kielelleen.
        Jokaisen elämä on taideteos. Minunkin. Se voi olla kaunis tai se voi olla ruma, surullinen tai iloinen, äänekäs tai hiljainen, lempeä tai vihainen. Harvoin se on mitään näistä yksinään; useimmiten kaikkia kerralla ja paljon enemmänkin. Lopullinen teoskin muuttuu prosessin aikana aina niin paljon, ettei kukaan pysty ensimmäisten siveltimenvetojen tai savikönttiin ilmestyneiden alkeellisten muotojen perusteella kertomaan, millainen tekele vihdoin näkee siveltimen uupuvan tai vedetään ulos uunin kidasta. Sitä ei tiedä edes taiteilija itse, sillä luova prosessi rakentaa itse itseään ja hajottaa itse itseään. Yhtäkään seuraavaa siveltimenvetoa ei ole ennen edellisiä eikä niitä voi ennustaa mitenkään etukäteen. Sitä on luovuus eli luova hulluus. Se on vapautta kaikesta, kuitenkin oman sanoittamattoman vision orjana. Kahlehdittuna ja ruoskittuna.
        Elämän teoksessa se visio on minun tarkoitukseni. Se on rakennettu minuun ja yhtä erottamaton osa identiteettiäni kuin persoonani. Se visio vapauttaa orjuuteensa, rakentamaan elämän teosta kahlehdittuna ja ruoskittuna. Luovuus on tuskaa ja eläminen kovaa työtä. Miten siitä voisi ihminen selvitä? Ei voi - salaisuus onkin siinä, että uskaltaa kysyä, olenko minä taiteilija vaiko vain kynä taiteilijan kädessä, värisävyt hänen paletillaan. Että uskaltaa uskoa mahdollisuuteen, että on olemassa taiteilija, joka tietää lopputuloksen jo nyt, vaikka itse näen vasta hahmotellut ääriviivat. Silloin voi olla vapaa kaikenlaisesta orjuudesta ja nauttia luovasta hulluudesta sen osana ja komponenttina ja tajuta, että itse asiassa se onkin ainoa asia tässä maailmassa, jossa on järkeä.
        Kyllä kynäkin silti saa kapinoida ja pohdiskella ja tehdä olemisestaan monimutkaista, jos tahtoo. Omasta mielestään se saa olla oikein lahjakas ja eteväkin kynä. Ei se sille mitään mahda. Toiset ajattelevat enemmän kuin toiset ja toiset ajattelevat monimutkaisemmin kuin toiset, mutta kaikki ajattelevat, ja kaikki ajattelevat eri lailla. Kunhan muistaa, että niin elämässä kuin taiteessakin vision nimissä kaikki on mahdollista. Sama asiahan ne loppujen lopuksi vain ovat.

Miksi aina kirjoitettuaan tuntuu siltä, että olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta? Miksi ajatukset tuntuvat välillä ottavan ylivallan niin, että tuskin itsekään enää tietää, mitä tarkoittaa?