torstai 26. joulukuuta 2013

Minä olen urheilija

Tänään siis kävelimme siskoni kanssa tallille ja takaisin. Tunti oli kahdelta eli jouduimme heräämään luonnottoman aikaisin näin lomarytmiin suhteutettuna. Välillä mietin, että olisi ihanaa joskus kuuden aikaan aamulla vain ponnahtaa pirteänä ylös sängystä. On niin surullista ajatella, että menee yli puolet päivästä hukkaan, kun ei jaksa nousta ylös aamulla.
 
No mutta asiaan. Minä menin Fondilla. Olin juuri uhonnut, että kyllä minä sen hevosen itsekin saan toimimaan enkä vain siskon "läpiratsastuksen" jälkeen. Suzanni nimittäin sanoi viimeksi, kun menin sillä: "Sä oot Elisa tänään ratsastanut taitavasti. .. Tai sit sun siskos vaan ratsasti sen hyvin läpi." Se oli se onneton päivä, kun Riko ei pysynyt käsissä sekuntiakaan, mutta Fondi oli unelma. (Jälkimmäistä osaa Suzannin kommentista en edes itse kuullut, mutta rakas sisareni toki minua siitä informoi...)
        Alkutunnista Fond meni paremmin kuin koskaan, ja toivoin niin, että ratsastus olisi sellaista, kuin olen saanut (ehkä virheellisesti) joidenkin puheista ymmärtää. Eli kun saat hevosen kulkemaan, niin jäät vain istuskelemaan ja nauttimaan työsi hedelmistä. Mutta kun ei se mene niin, valitettavasti. Jotenkin onnistuin taas veivaamaan ponin jotenkin levottomaksi - liikaa sisäohjalla leikkimistä ilman ulkoapujen tasaista tuntumaa, otaksun.
        Laukassa meidän oli tarkoitus mennä sellaista kinkunsulattelulaukkaa eli pitää hauskaa eli mennä pitkät sivut kevyessä istunnassa ja päädyissä koota taas ja asettaa kulmiin. Kun vain lentävän lihapullan saisi lentämään sulavasti ilman epämääräisiä virhepomppuja ja ääliömäisen näköistä ulosasettumista päädyissä, kaikki olisi täydellistä!
        Suoraan sanottuna Fond oli laukassa kauheampi kuin koskaan. Ei ole ehkä mitään, mitä vihaisin niin paljon kuin ulosasettuvaa hevosta. Vaikka tietäisin, että idioottimaisesti ulosasaettuneena kulmiin runnominen on ainoa keino maailmassa saada hevonen lopulta päädyn läpi siististi asettuneena, en silti voi sietää sitä - se on maailman ärsyttävintä. Sitäkin pitää näköjään oppia sietämään.
        Laukkaaminen oli siis kaikkea muuta kuin siistin näköistä. Fondi otti oikein ilon irti pukittelun suhteen, ja täytyy vain sanoa, että kunnolle kävi satulassa keikkujalle. Laukkojen jälkeen sitten hevonen lähti täysiä juoksemaan alta ja oli vain puoliksi kuulolla. Se vain porhalsi levottomassa muodossa, eikä kuntopuolella ratsastajalla ollut juuri energiaa käyttää kroppaa kokonaisvaltaisesti.
        Loppuraveissa teimme vielä pohkeenväistöjä uran sisäpuolelle ja takaisin kevyessä ravissa. Ne mammakulta hoiti niin siististi ja unelmasti, että sille oli pakko melkein antaa anteeksi kuriton laukkakäytös. Kyllä se on pohjimmiltaan ihan mukava polle kuitenkin.
 
Huomenna on leirimiitti Jatilassa. Jeee!! Kestää koko viikonlopun ja sisältää kaksi ratsastustuntia sekä hyvää ruokaa ja parasta seuraa. Ja näen taas Alexyn, ehkä pääsen ratsastamaankin sillä! En tajua, miten jostain hevosesta voi pitää niin paljon - olkoonkin, että se on sellainen muuli ja että sitä tapaa ehkä pari kertaa vuodessa...
 
 
 
 
 
 

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 25

Tänään on joulu ja minä iloitsen vastakohtien Jumalastamme, joka saa syntyä sydämiin tänään ja joka päivä!
 
Kiitos, Herra, ettet tullut tänne maallisessa loistossa, vaan synnyit surkeaan eläinsuojaan, sillä teille ei ollut tilaa majapaikassa. Kiitos, että tiedät, miltä tuntuu olla yksinäinen ja viluissaan ja hyljeksitty. Kiitos, että synnyit tänne heitä varten, jotka ovat kaikkea sitä. Meitä varten.
        
Kiitos, että kutsuit minut eilen keskiyöllä kirkkoosi seurakuntasi yhteyteen, jossa sain ylistää, kuulla viisaita sanoja, nähdä rakkaita ihmisiä ja vain olla hiljaa. Sillä nyt on joulu ja kansa, joka pimeydessä vaeltaa, saa nähdä Valon. Sitä me juhlimme.
        
Kiitos, että teit sen meidän vuoksemme. Kiitos, että rakastat meitä.
 
 
Ihanaa Joulua meille kaikille!
 
 
P.S. Tyhmä blogger ei taaskaan liitä kuvia, jos jollakulla vinkkejä, otetaan riemumielin vastaan!

 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Älä pitkitä, anna sen elää

Koskaan ei saa kirjoittaa jatkoa menestystarinalle. Vain uudet mestariteokset tuovaat todella rahaa, eivät halvat jatko-osat, joiden tekijät ovat yleensä niin sokaistuneita omalle menestykselleen, että alkavat kuvitella ihmisten ostavan mitä tahansa. Ja me tyhmä yleisö vaadimme lisää, koska luulemme kokevamme uudestaan saman, minkä koimme ensimmäisellä kerralla.
        Mestariteos on ainoa, erillinen, tuskalla ja rakkaudella rakennettu elämys. Se on niin täydellinen, että siihen on jo laitettu kaikki - panostettu kaikki. Se on juuri se, ja tämä tekee siitä kokonaisuuden. On roskasarjoja niin tv:ssä kuin kirjahyllyssäkin. Ne jatkuvat ja jatkuvat, sillä niihin ei missään vaiheessa laiteta pistettä. Heti, kun piste on laitettu, ovet sulkeutuvat. Jatkoa ei enää ole. Oven voi murtaa, mutta silloin piste särkyy ja särkyessään se vie hohtoa sulkemastaan kokonaisuudesta.
        Trilogiat olkoot trilogioita ( kolmi-, ei seitsenosaisia ), yksittäisspektaakkelit sitä mitä ovatkin. Jos mielii jatkaa tarinaansa, jatkon on oltava jo olemassa - ajatuksena, suunnitelmana, kujeiluna, tunteena... Silloin pistettä ei kirjoiteta. Silloin tunne estää sen. Tarina on vielä keskeneräinen.
 
Olen seurannut BBC-sarja The Paradisen (suom. Naisten paratiisi) toista tuotantokautta sen verran kuin olen Areenasta ehtinyt (ryökäleet siellä näyttävät ohjelmia vain viikon niiden julkaisemisen jälkeen!) ja olen pettynyt karvaasti.
        Olisihan minun pitänyt tietää. En pidä Morayn alennustilasta, enkä pidä Denisen uppiniskaisuudesta. Joka jaksossa Denise ja Moray käyvät vähintään kertaalleen keskustelun, jossa he vihdoin sopivat kaikki riitansa ja elämä hymyilee ja rakkaus kukoistaa, kunnes Moray tarkoittamattaan lausahtaa jotain, mikä loukkaa Denisen tasa-arvoa häneen nähden. Ja ei, se ei ole takaumaa eikä se ole unta - katsokaa vaikka itse!
        Keulahahmojen latistuttua muut hahmot ovat toki nousseet voimakkaammin esiin. Nykyään Catherine vaikuttaa inhimillisemmältä, ja tuntuu melkein, että osat ovat vaihtuneet. Ensimmäisellä kaudella Catherine oli se hemmoteltu, itsepäinen isin kulti, joka otti sen, mitä halusi eikä epäröinyt satuttaa sen tehdessään. Pahansuopa nainen. Hänen tunteitaan ymmärsi kyllä, mutta silti häntä oli pakko vihata.
        Nyt Catherinen elämä on alkanut murtua ja hän itse sen mukana. Denisestä sen sijaan on tullut itsetietoinen ja ärsyttävä feministi, joka pyörittää Morayta niin armottomasti, että saa tämän näyttämään vähintäänkin säälittävältä surkimukselta. Kiltti mies. Määrätietoinen nainen. Pitää katsoa, tuleeko kaikelle jokin järkevä ratkaisu ensi jaksossa, sillä siitä riippuu kaikki.
        Ehkä he vain kuolevat kaikki.
        Tai tehdään serranot ja keulapari herää painajaiseen häävuoteessaan. Luonnollisesti he syleilevät toisiaan helpotuksesta itkien ja vajoavat suudelmin onnelliseen uneen jälleen.
        Kunpa Denise tulisi järkiinsä!

Ehkä Paradisen toisen kauden tarkoituksena onkin kääntää kaikki ylösalaisn ja tehdä naurettavia niistä, joiden takia sarjaa katsotaan. Silti pidin enemmän ensimmäisestä. Se oli kompaktimpi muistaakseni.
        Toisestakin voisin pitää enemmän ilman noita rasittavia, itseääntoistuvia rakastavaisten riitelykohtauksia.

Mestariteos on kuitenkin aina kuin rakastumisen ensihuuma, jonka jälkeen kaikki arkistuu. Jatko on vain arkista, siihen leipiintyy niin tekijä kuin vastaanottajakin. Kaikkein salakavalinta on se, ettei leipiintymistä edes huomaa ennen kuin on liian myöhäistä.
 

perjantai 20. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 20

Olen varmaan äärimmäisen itsekeskeinen ihminen, koska iloitsen koko ajan asioista, joilla on merkitystä vain minulle ja jotka tuskin muita ilahduttavat, eikö niin?
 
Siispä tänään en iloitse siitä, että olen tänään terveempi kuin eilen ja pääsen huomenna ratsastamaan. Sen sijaan iloitsen siitä, että muut ihmiset voivat kokea ylemmyydentuntoa katsellessaan minun itsekkyyttäni. On varmasti mainio tunne kokea olevansa hyvä ihminen!
 
Oletteko koskaan ajatelleet, miten hienoa? Vaikka olisi aivan surkea jossain, saa aina samalla jonkun tuntemaan olonsa taitavammaksi ja paremmaksi. Niinhän me ihmiset useimmiten arvioimme itseämme: toistemme kustannuksella - tahtomattammekin. Niin kannustavaa! Siis olkaamme huonoja ja tehkäämme muiden elämästä parempaa. Se, jos mikä on uhri itsessään. Kun siitä oppisi vielä olemaan valittamatta.
        Mutta enhän minä valita, sillä lupasin juuri iloita. Ja minähän iloitsen!
 
Toivotaan kaikki yhdessä illalla, kun suljemme silmämme, että jouluksi sataisi lunta katoille ja ylle mustan Pohjolan maan... Sillä me tahdomme uskoa, että
 
Kyllä jouluksi tulee lunta,
kun vain tarpeeksi toivotaan...
 


maanantai 16. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 16

Onni on jäädä tänään kotiin nukkumaan ja tekemään rästiläksyjä!
 

Nyt pistän tän masiinan pimeeks enkä avaa ennen kun aurinko on kahesti noussut tän kotomaamme ylle. Oon pyhästi vannonut sekä itselle että vanhemmille käyttäväni aikani harkiten ja tehokkaasti. Elän vaan mielelläni yhden päivän ilman tietokonetta ja tv: tä ynnä muuta. Älypuhelinta mulla ei olekaan.
 
Varsinainen vitsaus nää tekniset vempeleet välillä.Onkse muka elämää? Onks tää blogin kirjottaminen elämää? Ennemminki tää näyttäis todistavan, miten no life minäkin oikeasti oon.
 

P.S. Anteeksi puhekielisyys, tänään ei jaksanut panostaa laatuun.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 15

Olen niin iloinen, että menin seurakunnan joululeirille, vaikka harmittaa toisaalta päällekkäisyys Okeroisten kinkkukisojen kanssa. Muuten en olisi kokenut, mitä koin enkä päässyt samalla tavoin irti arjesta. Suzanni ei sitä paitsi kyllä varmaan olisi edes päästänyt minua hevosen selkään, kun on ollut ihan mukava yskä tässä viime päivinä.
 
Nyt istun kotona ja litkin vihreää teetä, jäähtynyttä ja mautonta, mutta jotain viehätystä siinäkin on. Ehkä se auttaa. Vahinko, etten muista, mitä se hullu opas Kiinassa selitti eri teelaatujen terveysvaikutuksista...

torstai 12. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 12

Kuumaa kaakaota kipeään kurkkuun ja sattuu edes hetkisen aikaa vähän vähemmän, oikeastaan ei ollenkaan. (Kunnes kohta taas joutuu kylmään ulkoilmaan reippailemaan bussipysäkille, mutta sitä ei ajatella vielä. Vasta kymmenen minuutin päästä.)

Joulukalenteri: Luukku 11

Ihana tunne, kun osaa matikkaa! Saimme palautettaviksi tehtäviksi  kahden edellisen kevään preliminäärikokeet kirjoituksiin valmentautumiseksi, ja minä olen osannut tehdä jo seitsemän ensimmäistä tehtävää ihan itse!! On niin ihanaa, kun osaa taas jotain...
        Ja suuri kiitos kuuluu uskolliselle ystävälle MAOLille, joka on seissyt rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä koko tämän kahden ja puolen vuoden taipaleen ajan. Häneltä olen ehkä oppinut enemmän kuin keneltäkään opettajalta näännyttävän urani aikana. Juuri tarpeeksi kärsivällinen, johdonmukaisista johdonmukaisin eikä pilaa oivaltamisen riemua.
        En ikinä olisi saanut ryömittyä mafy-suota tännekään asti ilman tuota rakasta kumppania!

tiistai 10. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 9

Tänään minä tahdon kiittää kokkikerholaisistani, jotka ovat kaikki ihanasti omia persooniaan ja joista on tullut melkein kuin omia lapsia - ehkei nyt kuitenkaan... Olen joka tapauksessa huikean kiitollinen siitä, että juuri nuo ihmiset osuivat meidän kerhoon, vaikka tottakai välillä meno meinaa yltyä. En kyllä vaihtaisi yhtäkään heistä!
        Tietystikään en olisi selvinnyt kerhokaudesta ilman ihania vetäjäkamuja, joiden kanssa on ystävyys syventynyt tässä yhteisen taipaleen aikana entisestään. Kiitos myös heistä!
       
Selvisimme kunnialla tästä, selviämme siis eteenkinpäin.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 8

Long lost buddies on ollut tämän päivän teema elämässäni.
 
Kävelin tänään Korppariin tapaamaan erästä kaveriani Messilän ajoilta - ja kappas kummaa: törmäsin samalla pariin lisää! Oli niin mukava tavata pitkästä aikaa. Olihan siellä paljon muitakin tuttuja, ja oli kiva nähdä kaikkia.
        Ja etenkin Ribonia. En muistanutkaan sen olevan niin kapeainen. Nyt kun osaan kävellä Korppariin, ajattelin alkaa käydä siellä useamminkin. Ribon ei ole enää minun virallinen hoitsuni, mutta aion alkaa sen haamuhoitajaksi. Eihän siitä voi haittaakaan olla, että pesen sen kuppeja silloin, kun kukaan muu ei ole niitä pesemässä?
 
Lisäksi sain ystävältäni Kiinan hostini puhelinnumeron! En saa häneen yhteyttä sähköpostilla, eikä minulla ollut muita yhteystietoja. Voisin yrittää soittaa. Ehdimme ystävystyä vieräiluni aikana ihan kunnolla.

Terve täältä Tyyneltämereltä!

Huomasin juuri, että tämä blogi on elänyt Tyynenmeren aikaa ties kuinka kauan. Alusta asti varmaankin. Alkoi vain näin keskiyöllä kirjoittaessa mietityttää, kun Blogger ilmoitti julkaisuajaksi klo 15.09...
 
Hämmentynyt.
 
Ribon ei enää ole hoitsuni. Haikea. Loukkaantunut. Kapina. Huomenna kävelen Korppariin moikkaamaan kultapojua ja ystävääni Viljaa, jolla on ratsastustunti. Arvatkaa vain harmittaako, etten pääse käymään siellä useammin. Keskiviikkoisin olisi vapaata. Milloin teen läksyt?
        Tahtoisin myös jatkaa ponikerhoa, mutta en oikein saa innokkaita kavereita mukaan, ja sitä hommaa on tylsää tehdä yksin.
 
Nyt menen oikeasti nukkumaan.
 
P.S. Missä on Kuala Lumpur?

Joulukalenteri: Luukku 7

Tänään iloitsen unesta, joka meille on suotu tänne maan päälle - unesta, johon pian saan vaipua ja jossa saan levätä.
 
Minusta on tullut ihan kummallinen, sillä olen alkanut kiittää iltarukouksessani Jumalaa siitä, että saan nukkua edes ne viisi tai kuusi arvokasta tuntia yössä. Uni on nykyään ylellisyyshyödyke, ja sitä kaipaa ja siitä osaa nauttia aivan eri tavalla nyt, kun sitä ei aina saa riittävästi.
        Joskus voisin antaa mitä tahansa päästäkseni nukkumaan. Kun sitten on juuri pääsemässä pitkäkseen ja tapahtuu jotain  odottamatonta, johon minun odotetaan reagoivan, se on ehkä maailman hirveintä. Silmälasien hukkaamisen lisäksi.
 
Uni on aliarvostettua. Minä olen herännyt, ja nyt arvostan sitä. Vaikka minulla olisi ruokaa ja asunto ja työ ja perhe ja ystävät ja oma auto, mutta minulta puuttuisi uni, en taitaisi elää kovinkaan pitkään. Onhan se aika viihdyttävää olla unihumalassa suuri osa ajastaan, mutta ei kuitenkaan sen arvoista.
 
Saapuos luokseni jälleen, ah, uni armahin
Kulkeos katseeni taakse raskaimmin askelin
Päivä jo uusi on päivä, yöksi on vaihtunut yö
Kahdettatoistako kertaa kammarin kello jo lyö?
 
Ei, se onkin jo yksi - siis riennä luokseni taas
Uni, lampaasi kaikki jo laskin
Satakakskytä turvassa haas'

OK...
 

Joulukalenteri: Luukku 6

Fondi oli aivan ihana! Jäi todella onnistunut fiilis tunnista, kun kerrankin hevonen meni oikeasti rentona.
 
Meillä oli siis poikkeuksellisesti perjantaina itsenäisyyspäivänä ratsastustunti, sillä Suzanni oli torstaina jossain raveissa tmv. Aluksi asiat eivät oikein meinanneet sujua, sillä minulle oli määrätty Riko. Poika oli oikein vekkulilla tuulella ja päätti säikkyä ovea niin, että en saanut sitä lainkaan hallintaan. Syistä en puhu mitään - kukapa tietäisi, mitä noiden elukoiden päässä liikkuu pakkassäällä. 
        Siinä siis sitten palautin nuoren veijarin talliin odottamaan kokoonratsastusta. Pääsin seuraavalle tunnille Fondi-konkarilla, enkä joutunut pettymään. Rouva oli edellisellä tunnillakin jo vähän saanut hikeä pintaan ja joutunut tekemään jopa hiukan töitäkin, joten sitä oli mukava lähteä työstämään, tosin alussa se oli hivenen hitaahko eikä meinannut myödätä.
        Tunnin aiheena oli suoraan ratsastaminen, mutta eipä siitä sen enempää. Ei se täydellisesti mennyt, mutta tarpeeksi hyvin minulle. Fond on niin mukava, sillä se tarjoaa ratsastajalle onnistumisen hetkiä. Se on täydellinen opetusmestari, sillä siitä tietää, että se osaa, ja se huomauttaa kyllä, jos tekee jotain pieleen.

torstai 5. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 5

Ihanaa, että maailmassa on ihmisiä, jotka tahtovat kannustaa, vaikka kaikki menisi pieleen. Ihanaa, että heitä on minunkin elämässäni ja ympärilläni niin monta.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 4

Tänään iloitsen pienistä asioista.

Pakkaslumesta, joka narskuu maihareiden pohjissa eikä takerru koirien tassuihin.
Papiljottikiharoista, jotka eivät koskaan onnistu täydellisesti, mutta niissä on tunnelmaa. Vanhanajan lapsi.
Koulun linnanjuhlista illalla, viimeisistäni.
Hunajasta, joka pehmittää ihon ihanasti.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 3

Se viimeinen onnistunut kierros - se hyvitti kaiken!
 
Menin siis estetunnin tänään Rikolla, ja vaikka alkutunnista kuskaus oli kuussataa-nolla konin hyväksi, jäi kuitenkin hyvä fiilis tunnin jälkeen. '
        Mentiin loppujen lopuksi Rikon kanssa vain paremmassa vasemmassa kierroksessa, koska se tuppasi aina ryöstäytymään lapasesta oikeassa laukassa. Alkoihan homma sitten loppujen lopuksi sujua, kun ratsastaja oppi pysymään pystyssä ja olemaan heittämättä ohjia pois esteen jälkeen.
 
Olihan se tunti aika kompurointia ja kaikkea muuta kuin kaunista katseltavaa. Tuli ihan mieleen vanhat hyvät ajat Cassun ja Belle-Amin selässä... Oli miten oli: minä kuitenkin kind of pidän tuosta kopukasta.
 
Ja olin päästä Kallen selkään, kun se oli kuulemma ollut viime aikoina vähän arvaamaton esteillä, mutta edellisentunnin ratsastaja selvitti tilanteet kunnialla, joten minulta meni tilaisuus sivusuun. Sääli sinänsä - minulla on jo melkein ikävä maastotaitotykkiäni...
 
Nyt olen vain happyyy! Ole sinäkin!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 2

Saksantunnilla löydettiin tonttuja tienvierushangesta ja uhmattiin vapaa-ajalla kuolemaa pyöräilemällä vuoristossa kavereiden kanssa. Varsin rattoisa tunnelma kello ennen neljää iltapäivällä.
 
Olen niin kiitollinen noista hetkistä!

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Joulukalenteri: Luukku 1

Pauliinanketale taas haastoi minut tähän, eikä minulla ollut luonnetta vastustaa. Kiitos siitä! Ja tiedän: olen myöhässä, mutta vielä on tunti aikaa.

Olen onnellinen siitä, että ulkona myrskyää ja minä saan istua sisällä. Rakastan myrskyä, sillä silloin luonto saa olla niin vapaa ja tavoittamaton. Etenkin talvinen myrsky, tuulessa pyörteilevät ja kieppuvat lumihiutaleet - se on kuin villiä tanssia, johon hengessäni tahdon yhtyä. Kun kuljen ulkona, tuntuu kuin osa minusta karkaisi kieppuvien ilmamassojen mukaan. Rakastan tuntea tuulen riuhtovan hiuksiani ja piiskaavan kasvojani. Se on niin kaunista!
        Ja rakastan tulla sisälle lämpimään ja rentoutua siivoamalla huonettani. Pala palalta. Minun huoneeni on kyllä sellainen sikolätti, että niitä on harvassa. Yleensä pelkkä ajatuskin siivoamisesta lannistaa, mutta tänään huomasin, että kun aloittaa pienestä ja tekee sopivasti omaan tahtiin, se todella rentouttaa. Kunnes niskat tulevat kipeäksi.
 
Ja mikä parasta, olen onnistunut vastustamaan suurinta ja turmiollisinta mielihaluani, napostelua, niin hyvin, etten usko sitä itsekään!
 
P.S. Ajatukseni oli, että liittäisin jokaiseen Joulukalenteri-postaukseen yhden kuvan, mutta tänään ei ollut aikaa sellaiseen...