Älä pitkitä, anna sen elää

Koskaan ei saa kirjoittaa jatkoa menestystarinalle. Vain uudet mestariteokset tuovaat todella rahaa, eivät halvat jatko-osat, joiden tekijät ovat yleensä niin sokaistuneita omalle menestykselleen, että alkavat kuvitella ihmisten ostavan mitä tahansa. Ja me tyhmä yleisö vaadimme lisää, koska luulemme kokevamme uudestaan saman, minkä koimme ensimmäisellä kerralla.

        Mestariteos on ainoa, erillinen, tuskalla ja rakkaudella rakennettu elämys. Se on niin täydellinen, että siihen on jo laitettu kaikki - panostettu kaikki. Se on juuri se, ja tämä tekee siitä kokonaisuuden. On roskasarjoja niin tv:ssä kuin kirjahyllyssäkin. Ne jatkuvat ja jatkuvat, sillä niihin ei missään vaiheessa laiteta pistettä. Heti, kun piste on laitettu, ovet sulkeutuvat. Jatkoa ei enää ole. Oven voi murtaa, mutta silloin piste särkyy ja särkyessään se vie hohtoa sulkemastaan kokonaisuudesta.

        Trilogiat olkoot trilogioita ( kolmi-, ei seitsenosaisia ), yksittäisspektaakkelit sitä mitä ovatkin. Jos mielii jatkaa tarinaansa, jatkon on oltava jo olemassa - ajatuksena, suunnitelmana, kujeiluna, tunteena... Silloin pistettä ei kirjoiteta. Silloin tunne estää sen. Tarina on vielä keskeneräinen.

 

Olen seurannut BBC-sarja The Paradisen (suom. Naisten paratiisi) toista tuotantokautta sen verran kuin olen Areenasta ehtinyt (ryökäleet siellä näyttävät ohjelmia vain viikon niiden julkaisemisen jälkeen!) ja olen pettynyt karvaasti.

        Olisihan minun pitänyt tietää. En pidä Morayn alennustilasta, enkä pidä Denisen uppiniskaisuudesta. Joka jaksossa Denise ja Moray käyvät vähintään kertaalleen keskustelun, jossa he vihdoin sopivat kaikki riitansa ja elämä hymyilee ja rakkaus kukoistaa, kunnes Moray tarkoittamattaan lausahtaa jotain, mikä loukkaa Denisen tasa-arvoa häneen nähden. Ja ei, se ei ole takaumaa eikä se ole unta - katsokaa vaikka itse!
        Keulahahmojen latistuttua muut hahmot ovat toki nousseet voimakkaammin esiin. Nykyään Catherine vaikuttaa inhimillisemmältä, ja tuntuu melkein, että osat ovat vaihtuneet. Ensimmäisellä kaudella Catherine oli se hemmoteltu, itsepäinen isin kulti, joka otti sen, mitä halusi eikä epäröinyt satuttaa sen tehdessään. Pahansuopa nainen. Hänen tunteitaan ymmärsi kyllä, mutta silti häntä oli pakko vihata.
        Nyt Catherinen elämä on alkanut murtua ja hän itse sen mukana. Denisestä sen sijaan on tullut itsetietoinen ja ärsyttävä feministi, joka pyörittää Morayta niin armottomasti, että saa tämän näyttämään vähintäänkin säälittävältä surkimukselta. Kiltti mies. Määrätietoinen nainen. Pitää katsoa, tuleeko kaikelle jokin järkevä ratkaisu ensi jaksossa, sillä siitä riippuu kaikki.
        Ehkä he vain kuolevat kaikki.
        Tai tehdään serranot ja keulapari herää painajaiseen häävuoteessaan. Luonnollisesti he syleilevät toisiaan helpotuksesta itkien ja vajoavat suudelmin onnelliseen uneen jälleen.
        Kunpa Denise tulisi järkiinsä!

Ehkä Paradisen toisen kauden tarkoituksena onkin kääntää kaikki ylösalaisn ja tehdä naurettavia niistä, joiden takia sarjaa katsotaan. Silti pidin enemmän ensimmäisestä. Se oli kompaktimpi muistaakseni.
        Toisestakin voisin pitää enemmän ilman noita rasittavia, itseääntoistuvia rakastavaisten riitelykohtauksia.

Mestariteos on kuitenkin aina kuin rakastumisen ensihuuma, jonka jälkeen kaikki arkistuu. Jatko on vain arkista, siihen leipiintyy niin tekijä kuin vastaanottajakin. Kaikkein salakavalinta on se, ettei leipiintymistä edes huomaa ennen kuin on liian myöhäistä.