Tänään iloitsen unesta, joka meille on suotu tänne maan päälle - unesta, johon pian saan vaipua ja jossa saan levätä.
Minusta on tullut ihan kummallinen, sillä olen alkanut kiittää iltarukouksessani Jumalaa siitä, että saan nukkua edes ne viisi tai kuusi arvokasta tuntia yössä. Uni on nykyään ylellisyyshyödyke, ja sitä kaipaa ja siitä osaa nauttia aivan eri tavalla nyt, kun sitä ei aina saa riittävästi.
Joskus voisin antaa mitä tahansa päästäkseni nukkumaan. Kun sitten on juuri pääsemässä pitkäkseen ja tapahtuu jotain odottamatonta, johon minun odotetaan reagoivan, se on ehkä maailman hirveintä. Silmälasien hukkaamisen lisäksi.
Uni on aliarvostettua. Minä olen herännyt, ja nyt arvostan sitä. Vaikka minulla olisi ruokaa ja asunto ja työ ja perhe ja ystävät ja oma auto, mutta minulta puuttuisi uni, en taitaisi elää kovinkaan pitkään. Onhan se aika viihdyttävää olla unihumalassa suuri osa ajastaan, mutta ei kuitenkaan sen arvoista.
Saapuos luokseni jälleen, ah, uni armahin
Kulkeos katseeni taakse raskaimmin askelin
Päivä jo uusi on päivä, yöksi on vaihtunut yö
Kahdettatoistako kertaa kammarin kello jo lyö?
Ei, se onkin jo yksi - siis riennä luokseni taas
Uni, lampaasi kaikki jo laskin
Satakakskytä turvassa haas'
OK...
OK...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti