Heppatytön viikkomarathon

Olen nyt ollut koko viime viikon oikea trueheppisforeverandaday. Tässä maistiaisia siitä, millaista se oli.

 

Maanantaina 22.7. menin siis Dollyn ja siskon koiran Xenan kanssa Korppariin katsomaan Annin tuntia. Oli aika sateinen päivä, ja odotellessamme Annin poimivan meidät kyytiinsä bussipysäkiltä värjöttelimme katoksen suojissa. Koirat näyttivät molemmat aika surkeilta ja sain niistä muutamia aivan loistavia otoksia, mutta koska olen laiska, en ole vielä siirtänyt niitä koneelle.

        Perille päästyämme harjasin taas ensin Ribonin aika pikapikaa ja menin sitten maneesiin kuvaamaan Annin tuntia. Minun ja kameran yhteiskapasiteetti ei kuitenkaan riittänyt liikkuvan kohteen sisätilakuvaamiseen, joten luovutin. Anni ratsasti ET:llä, joka oli sopivan vauhdikas - tunnilla mentiin puomiharjoituksia. Pääsipä Anni välillä harjoittelemaan muutakin kuin eteenpäinratsastusta!

 

Tiistaina 23.7. oli estetunti Okeroisissa. Menin taas Vinillä. Okeroisten tuntsarijoukkue oli verryttelemässä meidän tunnillamme. Ensin mentiin maapuomeja ja laskettiin askelia. Sen jälkeen mentiin kahden esteen linjaa, jonka jälkeen piti pysäyttää hevonen suoralla uralla. Minä ja Vini päästiin melkein derbykentän aidalle asti ennen kuin sain ratsuni stoppaamaan - seuraavalla kerralla pysähdyimme jo 2 m aikaisemmin!

         Noiden harjoitusten jälkeen me alkeisratsastajat hyppäsimme parin verryttelyesteen jälkeen ihan pienen radan, jonka minä lahjakkaasti unohdin sitä mukaa kuin etenin. Poni pääsi hiukan kiikuttamaan ympäri kenttää, ja minä kyyrötin sitkeästi selässä. Joudun laukassa istumaan aika tiiviisti satulaan, jottei vauhti kiihdy liikaa, mistä seuraa eteen syöksähtäminen aina esteen kohdalla. Menomme ei siis ollut kovin tasaista. Oikeat, väärät ja ristilaukatkin olivat välillä vähän hukassa. 

        Oli poni silti oikein mukava, ja aina se jaksaa yrittää. Se melkein alkoi jo hetkittäin rentoutua käynnissä! Minulla on kuitenkin vielä paljon opittavaa, että alan ymmärtää tuota hevosta.

 

Keskiviikkon 24.7. oli puolestaan Okeroisten koulutuntimme, joka siirtyy vastedes maanantaiksi. Menin Lassilla. Otin (Julian suosituksesta) aseekseni ponitylpät ja 120cm:n piiskani. Ratsastimme maneesissa. Aluksi verryttelimme kaikissa askellajeissa, minkä jälkeen harjoittelimmekin lopputunnin avotaivutuksia käynnissä ja kevyessä ravissa.

        Lassi oli tosi kiva vaikkakin hidas. Pääasiassa keskityinkin omaan istuntaani, enkä edes keskittynyt sen eteenpäin ratsastukseen liiaksi. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tajusin vihdoin, miten hevosen selässä kuuluu istua. Se vain käy niin kauheasti kunnolle!

        Alkuverkoissa oli vähän hakemista, mutta lopputunnista poni kulki oikein mukavasti muodossa, mitä nyt välillä kalisteli kuolaimiaan. Sain sen jopa pidentämään raviakin (normaaliin vauhtiin?)!Ensimmäinen laukannostomme kävi tyylikkäästi pukin kautta, ja laukkaympyrällä olimme liiskata Aban ja Julian seinään joutuessamme liian lähelle heitä. Muuten selvisimme oikeastaan kommelluksitta.

        Kyllä minä voisin Lassilla koulukisoihin mennä, kunhan opettelisin ratsastamaan harjoitusravia...

 

Torstaina 25.7. en käynyt millään tallilla, mutta pyöräilin Dollyn kanssa Lahteen. En ollutkaan koskaan tajunnut, miten lyhyt matka sinne on! Takaisin kotiin tyydyimme tulemaan bussilla.

 

Perjantaina 26.7. menimme sitten siskojen ja Annin kanssa Jatilaan kauan odotetulle itsenäiselle vuokraustunnille. En saanut moneen yöhön unta, kun ajattelin pääseväni ehkä ratsastamaan Alexilla. 

        Lähdimme matkaan hilpeissä tunnelmissa. Annin navigaattoriin luottaen saavuimme paikalle jotain peräpuskareittiä takapihan kautta, mutta ajoissa kuitenkin. (Taisi jäädä viimeiseksi kerraksi, kun luotamme siihen laitteeseen...) Haimme hevoset laitumelta, laitoimme ne kuntoon ja läksimme kentälle nousemaan selkään.

        Minä ratsastin tietysti Alexilla, Maria Sakella, Hanna toipilas-Roopella ja Anni Sierralla. En oikeastaan tehnyt mitään erityistä, yritin vain saada Alexia kulkemaan vähemmän kuolainta vastustaen. Ravasin ympäri kenttää ja laukkasin pääasiassa ympyröillä.

        En meinannut saada ponia ollenkaan laukkaamaan kunnolla. En saanut sitä yhtään koottua vaan pöksötimme nelitahtisesti ympäri kenttää ja kaaduimme kaikki kulmat läpi. Minäkin oli selässä kuin mikäkin makarooni. Ravissa Alex meni paremmin, vaikka olisi ehkä voinut liikkua reilummin eteenpäin.

        Huomasin nyt ensimmäistä kertaa itse, kuinka rankasti todella jään kiinni sisäohjaan. Heti huomasi eron, kun aloin myödätä erityisesti kulmissa sisältä. Voi kun voisi ostaa ponin ja saada kunnollista tehovalmennusta, niin kyllä alkaisi Alexkin ehkä kulkea! Loppujen lopuksi olin oikein tyytyväinen kultaan. Se on vain niin valloittava persoona, ja se osaa opettaa ratsastajalle asioita.

        Huuhtelin tunnin jälkeen ratsuni, minkä jälkeen pistimme hevoset pois ja lähdimme kotia kohti - tällä kertaa suosiolla moottoritietä  pitkin. Jäi ikävä Alexia, aika tympeää ajatella, etten ehkä näe sitä enää ennen ensi kesää.

 

Lauantaina 27.7. heppatyttö ei harrastanut heppailua, vaan suuntasi siskojensa kanssa Turkuun ostoksille. Rakkahin kaupunkini ei pettänyt taaskaan: sää oli kesäisen aurinkoinen ja lämmin ulkona kierrellessämme Hansa-keskusta. Ja tulihan sieltä ostettua taas kaikenlaista.

        "Turku, Turku, sinä yksin vain!"

 

 

P.S. Järkytys: Okeroisten Vini on Korpparin Vikin varsa!!

 

Esseistiainesta?

Hhrrrr... Ulkona sataa. Itse asiassa istun juuri nytkin ulkona Kaunokaisen kanssa. Kaunokainen on minun tietokoneeni. Kirjokansi Kaunokainen on sen virallinen nimi, mutta se nyt ei kuulu tähän ollenkaan.

        Minä pidän sateesta, mutta juuri tällä hetkellä en pidä siitä, että täällä on näin kylmä. Sateessa on sekin huono puoli, että silloin aurinko on useimmiten piilossa, joten luontokin on kovin tasapaksun värinen. Olen varma, että monien mielestä syksyn luoma harmaa vaikutelma johtuu ainakin osittain juuri valojen ja varjojen puutteesta. Ne luovat asioille ilmeen.

        Yölläkin tuntuu olevan vain varjoja, vaikka tiedänkin, ettei varjoa voi olla ilman valoa. Pimeyttäkään ei voi olla ilman valoa, sillä eihän se muuten olisi pimeyttä, mutta pimeys on valottomuutta. Varjoja ei voi olla, ellei valo ole läsnä. Me emme näe valoa yöllä, koska sitä on niin vähän, että silmiemme näkösolut eivät pysty toimimaan. Se on outoa. Emme voi nähdä värejä. Värejä ei ole ilman valoa. Värit ovat valoa, sen eri aallonpituuksia.

        Se on hassua, sillä sehän tarkoittaisi, ettei oikeasti ole olemassa sellaista asiaa kuin värit. Kaikki on vain huijausta. Meidän silmämme huijaavat meitä, ja valo huijaa meitä. Meidän pihallamme seisoo vanha leikkimökki, jota ei oikeastaan koskaan ole käytetty kuin halkojen säilyttämiseen. Se on punainen, ja siinä on vihreä ovi sekä valkoiset ovenpielet, ikkunanpuitteet, katon reunat ja "kuistin" kaiteet. Minä näen nuo värit, mutta todellisuudessa niitä ei ole.

        Silmämme ovat kovia huijaamaan. Ne näkevät kaiken ylösalaisin, mutta aivomme kääntävät aistimukset oikein päin. Toisaalta: kumpi silloin huijaa - meidän aivomme vai meidän silmämme? Ehkä kaikki oikeasti onkin meidän näkökulmastamme ylösalaisin. Ehkä se, minkä näemme, onkin ylösalaisin, ja se, mikä meille on ylösalaisin, on todellisuudessa oikein päin. Mistä voi tietää, miten kaikki todellisuudessa on?

        Välillä mietin, miten epätodennäköistä tiede on. Monet teoriat ovat niin utopistisia, että tavalliselle kansalaiselle olisi melkein helpompi uskoa Jumalaan. Tieteen havainnot pystytään "tieteellisesti todistamaan" niille, jotka ymmrätävät asioista mitään. Ne, jotka eivät ymmärrä, nielevät kaiken tieteen nimessä esitetyn kyselemättä. Tiede on järjestelmä aivan samassa määrin kuin Jumalakin joidenkin mielestä. Miksei sitä kohtaan ole enempää epäluuloja?

        Minusta on mukava leikitellä ajatuksella, että kaikki tieteen väittämät tosiasiat ovatkin kaikki huijausta. Entä jos niin on? Entä jos kaikki, mitä luulemme keksineemme, ei olekaan niin? Jos kaikki on vain jonkun ihmisen unelmaa, jota elämme todeksi? Ehkä uskomme sokeina valheisiin - ehkä kaikki onkin jonkin suuremman voiman keksimää suurta pilaa. Ehkä se voima juuri tälläkin hetkellä nauraa meille ja meidän hyväuskoiselle itsetyytyväisyydellemme.

        Mitä tapahtuisikaan, jos kaikki nuo teoriat kumoutuisivat kerralla! Ne ovat tiiliseinä, jota on rakennettu sukupolvesta toiseen. Jos kivijalka murtuu, koko rakennelma sortuu tomuksi jalkoihimme. Olemme päässeet jo niin pitkälle. Tieteelläkin on monta puolta, ja se on meidän ihmisten ohjailtavissa. Tiede ei ole hyvä eikä paha. Se on sitä, mitä ihmiset milloinkin ovat.

        Kristillinen kirkko vihasi tiedettä keskiajalla. Sen jälkeen tiede on vihannut kristinuskoa ja yrittänyt todistaa Jumalan valheeksi. Siihen se ei ole pystynyt. Minä en pysty todistamaan, että Jumala on olemassa. Kukaan ei myöskään pysty koskaan todistamaan, ettei Häntä ole olemassa. Miksi me siis tappelemme? Olemme kuitenkin tasoissa. Miksi ihmiset vihaavat Jumalaa? Mitä pahaa Hän on voinut tehdä heille, jos Häntä ei ole olemassa? Eikö Jumalan viha periaatteessa vain todista uskosta Hänen olemassaoloonsa?

        Miettikääpä sitä. Minä olen miettinyt. Paljon.

        Vain miettinyt.

 

Sitä biologian ällää odotellessa... Taidanpa tarttua kirjaan tässä hetkeksi. Olisi tarkoitukseni mennä tänään vielä Korppariin hoitamaan Ribon ja katsomaan Annin tuntia.

Mutta oli mulla muutakin...

Kuten että rakastan tajunnanvirtaa. Ja vaikeaselkoisia raamatunkohtia. On helppoa, kun ei tarvitse ajatella vaan pistää. Lukekaa kansa Johanneksen evankeliumia tai Paavalin kirjeitä, miten mieltä nostattavaa lukemista!

 

Telkkarista tulee Rakastunut bestman. Uuuuuu... Naamiaisbileet... Kannattaa miettiä tarkkaan, kenen sänkyyn hyppää! What a drama!

 

Ulkonäköanalyysi.

 

Ai oho, se olikin vasta prologi. Nyt alkaa leffa. Mitäköhän musiikkia tämä on?

 

Kymmenen vuotta myöhemmin jonkun blondin vuoteessa. Kiva auto. Kuinkas monta naista tuolla tyypillä oikein on? Liikaa minun laskupäälleni...

 

Tullut näköjään isäänsä. Kaunis morsian sillä (isällä). Joku blondi onnenonkija, heti iskemässä poikaa.

 

Ne tuntee jotain... Se päähenkilö ja Hannah. Se on brunetti. Joku luottodeitti perhejuhliin, kuten isän häihin. Voi ei, mainoskatko!

 

Nuo fail ratsastuskuvat ovat niin loistavia! Pengotaan Hannan kanssa arkistoja kesätunneilta Okeroisista. Ei ollut banketti minulla ihan hallussa Lassin kanssa, vaikka Vinin kanssa sen meninkin vahingossa jo ennen ketään muuta...

 

Nyt jatkuu. Se Hannah lähti Skotlantiin. Nyt se mies - siis Tom - haikailee Hannah'n perään. Ei toimi etäsuhde ei. Eikä niillä oikeasti ole edes suhdetta... Kind of interesting. "Ilman häntä elämästä puuttuu jotakin..."  -Tom.

 

Se näyttää onnelliselta - Hannah tuli takaisin. Ja sillä on mies mukana. Aaaahh, urhea prinssi (valkoisella?) ratsullaan ja neito hädässä! Tom voi pahoin.

 

"Tom, would you be my made of honour?" Tomista tulee morsiusneito! Mutta senhän me kaikki tiesimme jo...

 

Awwws, minä ja Delana! Onko edes kova käsi?

 

Päätin juuri, että teen joskus postauksen epäonnistuneista ratsastuskuvista. Kaikki pahimmat eli parhaat epäonnistumiset ja ääliöimmän näköiset kuvat, mitä saan käsiini. Miltä kuulostaa?

 

Mutta nyt lopetan, koska ette kuitenkaan jaksa lukea tätä sekalaista tilanneselostusta leffasta, jota parhaillani katson.

 

Oho. Colinilla on ilmeisesti jotain, mitä muut kadehtivat. Näen sen niiden ilmeistä. Se on Hannah'n mies. Ja se on herttua.

 

Voi luoja, mitä minä selitän? Nyt lopetan, että kehtaan katsoa itseäni silmiin vielä joskus. Takaan, että taso ei enää laske näin alas koskaan. Keskityn nyt tähän elokuvaan, enkä kiusaa teitä enää pidempään.

 

Take care!

 

Tämä ei ole kilometripostaus

Tänään olen ollut vain kotona ja varaillut ratsastustunteja. Mennään Jatilaan itsenäiselle vuokraustunnille ensi perjantaina Jatilan vanhan talon peräkammariporukalla 6/2012 - minä, Anni, Maria ja Hanna. Yritin varata tunnin myös Korpikylästä huomiseksi, että olisimme Hannan kanssa menneet vierailemaan Annin tunnille, mutta typerä laitos on kiinni sunnuntaisin, joten sieltä ei vastattu. Se hyvä puoli oli Messilässä, että sai tekstata Anniinalle vaikka keskellä yötä ja aina meni sana perille...

 

Olin eilen Danan jäähyväis"pippaloissa". Hän lähtee takaisin USA:an muistaakseni jo huomenna. Oltiin siellä kivalla kuuden porukalla ja katsottiin Iron Man sekä syötiin amerikahtavaa ruokaa kuten vihreää jellowia ja brownieseja ja brownies biscuiteja ym. Ja tietysti popcornia elokuvan lisukkeeksi. "Not like in the US", kuten Dana sanoi yrityksestään huolimatta, mutta hyvää oli. Minä voitin Dana-visan tuloksin 5/7, mutta jouduin taipumaan Lotalle tuolileikissä leluilla. Tulee kyllä ikävä Dana rakasta!

 

Perjantaina olin Even kanssa Korpparissa ponikoulussa. Alunperin Danan piti tulla minun kanssani, mutta kun hän ei päässytkään, Eve tarjoutui mukaan. Siinä sitten aiheutettiin hämmennystä opettajien kesken kun Dana olikin Eve. No, lopulta Evellekin saatiin lainaksi ratsastuskengät balleriinojen tilalle ja kömmimme heppojen selkään maneesissa. Ja heti  tuli  noottia, kun lähdin liikkeelle ennen opettajan - Valpurin - lupaa. Menin siis Kikillä ja Eve Sakulla. Sanon vain, että puoli tuntia on sen verran aikaa, ettei siinä ehdi tehdä mitään!

 

Se siitä. Tällä kertaa vain puoli kilometriä mittarissa.

Karismaa ja muuta kivaa

Nyt tulee vaateasiaa... Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut Hanna Nikon D5100sellaan ja Nikkor 70-300mm putkella. 

 

Kävimme ystäväni Even kanssa Karismassa viime perjantaina. Tarttuihan sieltä matkaan kaikenlaista. Emme käyneet lainkaan tusinaputiikeissa (paitsi Cubuksessa) vaan Halosella ja Espritissä. Aikaa ei ollut kuin vajaa neljä tuntia, joten emme muualle juuri ehtineetkään. Käytin kyllä budjettini jo Halosella sen verran huolellisesti, että olin muissa kaupoissa hiukan varovaisempi.

 

Neule ja shortsit Haloselta.

Hihan yksityiskohta, kivasti poimutettu.

 

 

 

Paita myös Haloselta. Aivan ihana!

 

 

Kuin myös nämä kengät Haloselta.
Rakkautta ensi silmäyksellä!

Sanokaa vaan, että täti - mutta niin ihanan
vapaa ja laskeutuva! Haloselta.

 

 

Cowboy-tyyliä Cubuksesta.

 

Ja nämä ihanat kengät ostin KooKengästä.

Kyllä, se on Marco Tozzi!

 

 

 

Kävimme myös tässä päivänä muutamana kiertelemässä Merkun kanssa kirppareita. Sillä reissulla ostin paidan ja neuleen - yllätys yllätys. Rakastan neuleita. Ja hameita! En tajua, miksi naisihmiset eivät nykyään käytä enemmän hameita, sillä en ole tavannut yhtäkään, jolle hame ei sopisi. Niinno, miksei miehillekin, vaikka hametta käyttävät miehet nyt ovatkin vähän asia erikseen. Sellaisiakin tuli kirpparireissulla bongattua...

 

Kirpparilta ostettu paita ja samaiset
Halosen shortsit kuin aiemmissa kuvissa.

Ihastuin tuohon kuosiin!

Semmoista. Huhhuh, olipas rankka postaus, näitä ette varmaan näe liikaa tulevaisuudessa. Ihan liian paljon työtä minulle laiskimukselle... Mutta katsotaan, jos jaksan.

 

 

 

 

P.S.

 

 

Tää on omistettu sulle, Pauliina, kun niin tykkäät mun tätityylistä!

 

 



 

 

 

Opettele ratsastamaan!

VAROITUS! Te, jotka ette voi sietää valittajia, jättäkää suosiolla tämä postaus lukematta. Ei sisällä edes kuvia kun ei ollut kuvaajia.

 

Eilen oli vielä ihan ok päivä ratsastamassa. Menin Vinillä, ja meillä oli oikein mukava tunti, vaikkei hypättykään kuin pari pientä estettä. Menimme sen sijaan laukkapuomeja ja laskimme väliin jäävät askeleet.

        Vini oli tapansa mukaan aika kauhea verkoissa, kun se on vielä nuori eikä oikein osaa mennä oikeinpäin - ei kuulemma edes meidän koulutunnin huippuratsastjan alla. Se vaan pötköttelee eteenpäin isot korvat heiluen. No jaa, siitä pitää vain olla välittämättä.

        Puomeilla Vini meinasi mennä ihan liian kovaa, kunnes parien siirtymisten ja tarkkaavaisemman asenteen avulla löysin oman tasapainon selässä. Hevonen tuntui olevan kuulolla, vaikkei rennosta muodosta tai mistään sen tapaisesta ollut merkkiäkään. Jännä tunne. Joka tapauksessa Vini meni jopa neljän askeleen välin siististi viidellä, mikä yllätti kai Suzanninkin - ainakin ottaen huomioon edelliset taidonnäytteemme. Seuraavalla kerralla pienellä eteenpäinratsastuksella tuli siisti neljän askeleen väli. Loppujen lopuksi olin ihan tyytyväinen polleen, vaikka vähän jäi ärsyttämään oma könötys ravissa...

 

Tänään menin Kallella koulutunnin. Se meni kaikkea muuta kuin hyvin. Ärsyttää niin kauheasti, kun en saa kaakkia kulkemaan.

        Menimme verryttelyn jälkeen vastalaukkaharjoituksia. Yritin siinä välissä aina saada hevosta yhtään edes rentoutumaan tai myötäämään, mutta ei siinä oikein ehtinyt ja kiireeni sai molemmat hermostumaan. Ei olisi pitänyt yrittää. Koitin tällä kertaa, jos kannuksilla olisin saanut pohkeen paremmin läpi. Mutta eikö mitä, kaakki rakkahin vain juoksi pahemmin alta ja minä riuhdoin kädet kipeänä sitä mukamas taipumaan.

        Oli siinä pari ihan onnistunutta vastalaukkapätkää, etenkin vasempaan kierrokseen, jota työstimme ensin. Siis jos ei oteta lukuun sitä, että hevonen näytti idiootilta ja minä alkeisratsastajalta, millainen en missään tapauksessa tahtoisi olla neljän vuoden harjoittelun jälkeen. Ilmeisesti en voi paeta kohtaloa. Hevonen kuitenkin meni suorassa ja teki siirtymät siististi.

        En vain osaa tyytyä niin vähään. Minua jäi kismittämään se, ettei hevonen mennyt siististi pyöreänä, kun kuitenkin tiedän sen siihen pystyvän. Syy on siis minussa. Hermostun itselleni ja puran sen hevoseen, jolloin hevonen hermostuu ja minä hermostun sille. Ja sitten olen tosi kiukkuinen ja seuraa rumaa jälkeä. Pitäisi opetella ensin sietämään omaa osaamattomuutta, sitten hevosen vastahankaisuutta - rauhoittua.

        No, menihän Kalle - ihan pienen hetken, mikä ihana hetki! - tosi nätissä muodossa kaarteen läpi oikeassa kierroksessa käynnissä. Ainakin selästä katsottuna. En olisi uskonut sen edes saavan kaulaansa taivutettua sillä tavalla. Nyt ymmärrän, mitä eräs 10 vuotta Takkulassa ratsastanut tyyppi tarkoitti sanoessaan, että Kalle näyttää kyllä tosi makeelta, kun se oikeasti menee. Siinäpä minulle päämäärä! Kovin kaukainen vielä, mutta ainahan voi haaveilla...

        Mutta takaisin aiheeseen. Vasemmassa kierroksessa homma meni puolestaan niin yliyrittämiseksi, että paketti levähti käsiin ja onnistuin pilaamaan suhteellisen hyvin alkaneet vastalaukkasuorituksemmekin. Suzanni sanoi, että Kalle alkoi ennakoida ja kuumua, mutta minä sanon, että steppaamiset ynnä muut hangoittelut johtuivat täysin levottomasta raa'asta ohjastuntumastani. Melkein kuitenkin sain sen kerran laukkaamaan pyöreänä, mutta sitten se joko vain nosti myötälaukan epätarkan asetuksen vuoksi tai kompastui ja vaihtoi, eikä edes mennyt suorana, kun yritin säilyttää saavuttamani "muodon".

        Lopputunti menikin sitten ihan pieleen. Loppuraveissakin Kalle tapansa mukaan vain poksotti makaamaan käsilleni. En itse (tietenkään) huomannut, että ilmeisesti nypin sitä suusta koko ajan aika ilkeästi. Lopetin ravit tältä tunnilta aika lyhyeen.

        Kysyin tänään Suzannilta, että miten saisin Kallen rentoutumaan. "Pitää vaan opetella ratsastamaan!" sanoi Suzanni. Sitähän minä yritän, mutta kaipaisin kyllä asiantuntijaohjeita ja korjaamista. Eikö ratsastuksenopettajalla ole velvollisuuksia myöskin opettaa oppimaan haluavia? Minulla on niin paljon virheitä istunnassani, etenkin ravissa, etten itse pysty koko ajan muistamaan niitä kaikkia. Se on se miehinen kapasiteettini, jonka rajat tulevat vastaan.

        Pyysin kuitenkin Suzannilta, että saisin ratsastaa Kallella mahdollisimman paljon, jotta oppisin ratsastamaan sillä, ja hän lupasi yrittää toteuttaa toiveeni aina kun mahdollista. Tämä meidän yhteinen taipaleemme Kallen kanssa on vähän samantapainen kuin Madieran kanssa silloin joskus. En koskaan oppinut ratsastamaan sillä hevosella, ja se oli aina pohjattoman rasittava. Silti minusta tuntui, ettei minua haittaisi, vaikka ratsastaisin koko loppuelämäni yhdellä ainoalla hevosella, jos se vain on Madiera.

        Toivon vain, ettei mallioppilassiskoni Maria mene Kallella, koska silloin en kyllä mene enää ikinä sen hevosen selkään. Harkitsin jo siirtymistä eri tunnille kuin hän, sillä hän on niin masentavan hyvä, mutta enpä taidakaan siirtyä: silloin emme voi mennä molemmat samalla hevosella, mikä tarkoittaa, että jos minä menen Kallella, Maria ei voi mennä sillä!

 

Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea. Olette sisukasta porukkaa. Tuntuu aina paljon paremmalta, kun saa purettua pahan mielen paperille, sillä kukaan ei jaksaisi KUUNNELLA tuommoista tarinaa.

        Ja ne teistä, jotka luitte tämän, vaikka tunnistitte itsenne yllä varoitetusta ryhmästä: pyydän anteeksi, jos aiheutin teille ärsyynnystä, mutta sentään varoitin teitä etukäteen. Luitte koko jutun omalla vastuullanne, joten pelkäänpä, että teidän pitää vain elää sen asian kanssa...

Heppailua ja Dollyn synttärit

Tiistai 9. heinäkuuta
Estetunti

 

Aloitin tiistaina taas leirien ja pienen kesäflunssan aiheuttaman tauon jälkeen kauan aikomani kuntokuurin pyöräilemällä tunnille Okeroisiin. Ajoin ihan mukavaa vauhtia, ja olin tallille saapuessanikin aika poikki.

        Yllätyksekseni ratsunani oli Delana. En ole ratsastanut sillä kesäkuisten maastotaitoharjoitusen jälkeen, ja luulin Suzannin järkyttyneen julmasta ohjastuntumastani niin, etten enää ratsastaisikaan. Delana odottelikin jo valmiiksi tallissa. Kello oli varmaankin vähän vaille kuusi, kun aloin harjata ratsuani. Yllätin taas itseni olemalla valmis etuajassa, joten yritin löytää yhteistä säveltä kamerani kanssa siinä odotellessa...

 

Iloinen ratsu!

 

 

Tässä sitä odotellaan...

 

 

Hyppäsimme derbykentällä. Tunnin meille piti Suzanni, sillä Anu oli salakavalasti palannut kaikessa hiljaisuudessa Takkulaan, sinne, mistä kaikki alkoikin joskus hänen nuoruudessaan. Ensimmäinen Suzannin estetunti yllätti positiivisesti.

         Kukaan ei ollut kuvaamassa tuntia, joten kuvia ette näe loistavasta menostamme. Kokeilin tällä kertaa Delanalla pieniä kannuksia, kun se edellisellä kerralla oli ollut aika lautakylki kana ja asettunut ties minne sattuu. Alkuverkoissa hevonen tuntuikin paljon paremmalta - jopa kuuliaiselta välillä - ja onnistuin kaiketi rauhoittamaan kätenikin, sillä Delana ei protestoinut kättä vasten niin paljon.

        Emme hypänneet kovin korkeita esteitä, koska nurmi oli tosi kuiva ja siksi liukas, selitti Suzanni. Meidän oli yritettävä päästä radat läpi liukastelematta, ja joka välissä melkein piti ottaa raviin - ainakin, jos tie ratsastettiin alamäkeen. Ei ollut ihan helppo homma, enkä ollut täysin tarkkana. Delana pääsi menemään liian hätäisesti ja meinasi kompastella koko ajan. Se kyllä hyppäsi hienosti kaikki, itse olin enemmän tai vähemmän mukana. Tunnin viimeisellä esteellä Delana pääsi liian pitkäksi ja rysäytti koko okserin maan tasalle. Mikä komea lopetus!

        Tunti meni siis aika tavallisesti, ja voin olla tyytyväinen kauniiseen tyttöön. Se hoiti homman hienosti. Toivoin vain, että olisi saanut mennä rehellisesti kovaa, mutta toisaalta tunti osoitti, että minulla on vielä paljon harjoittelemista, jotta saan hevosen pysymään tasapainossa.

        Tunnin jälkeen pesin Delanan ja vein sen ulos. Ja sitten alkoi pyöräilymatka takaisin kotiin.

 

 

Keskiviikko 10. heinäkuuta

Koulutunti

 

Uskollisena periaatteilleni pyöräilin taas Okeroisiin, vaikka edellisen päivän rupeama painoi raskaasti jaloissa. Olin tallilla jo kuudelta, vaikka tuntimme alkaa vasta 19.30. Hanna (siskoni) oli ehtinyt viettää paikan päällä jo pari tuntia kavereiden kanssa, ja löysinkin pian iloisen joukkion metakoimasta satulahuoneesta. Soluttauduin joukkoon, ja siinä vierähti kivasti melkein tunti jutellessa lentäjän ammatin vaaroista ja muusta vastaavasta.

        Suunnilleen kymmentä vaille seitsemän havahduimme siihen, että pitäisi pikkuhiljaa lähteä harjailemaan hevosia. Minä menin Kallella taas pitkästä aikaa. Se oli ihmeen kiltti karsinassa: se ei yrittänyt purra minua kertaakaan, ja yritti vain kerran pelleillä etukavionsakin kanssa. Olin ihan pöllämystynyt. Olin myös vähän liian ajoissa valmis - jälleen. Siinä sitten odoteltiin muita.

 

Pirteä kuin peipponen...
Ja minulla on vakaa kamerakäsi.

 

Alkuverkoissa sain taas tuta Kallen omaperäisyyden. Jotenkin ohjat pääsevät aina valumaan liian pitkiksi. Astuin myös ulos mukavuusalueeltani ja ratsastin pari reikää pidemmillä jalustimilla kuin olen viime aikoina mennyt. En kyllä saanut Kallea kuuntelemaan yhtään, ja melkein kaipasin kannuksia, että olisin saanut pohkeeseen lisätehoa.

        Toisaalta yritin muistuttaa itseäni siitä, että ongelman ydin on oma istuntani. Koetan kovasti kehittää istuntaani, ja aina muistaessani pyrin toteuttamaan Jatilan leiriopettajamme Riikan vinkkejä. Käynnissä se onnistuukin, mutta ravi on vain niin mielettömän vaikea askellaji minulle, että olen siinä ihan avuton! Ehdottomasti vaikein kolmesta kokeilemastani.

        Tuntimme aiheena oli siirtymiset. Teimme ensin maneesin jokaiselle sivulle käyntiinsiirtymät harjoitusravista, samoin lävistäjille suuntaa vaihtaessamme. Sen jälkeen harjoittelimme laukasta raviinsiirtymisiä maneesin kummallakin lyhyellä sivulla. Lopuksi otimme loppuravien lomassa radan poikki pysähdyksiä ravista. Tarkoituksena oli saada hevonen pysähtymään käyttämällä mahdollisimman paljon pelkkää istuntaa.

        Kalle teki siirtymiset ihan ok, vaikkakin ehkä reagoi hiukan hitaasti istuntaani ja siirtymät tulivat pitkälti kättä vasten. Se painoi vähemmän kädelle kuin muistin, muttei se silti mennyt kauniisti. En saanut sitä ollenkaan edes pyöristämään kaulaansa, paitsi ihan hetkeksi laukassa. Oli niin hieno fiilis, kun tunsin sen hiukan keräävän itseään alleen, ja ainakin kuvittelin sen näyttävän siltä, miltä pitäisi. Muuten se näytti lähinnä tältä:

 

 

 

 

Etukeno...

 

Minulla on Kallen kanssa se ongelma, että kun hevonen painaa, minun käteni muuttuu kovemmaksi. Mitä kovempi käsi, sen enemmän puolestaan hevonen painaa. Siitä tulee noidankehä. Pitäisi vain kehittää istuntaa ja itsehillintää ja tutustua Kaakkiin paremmin. Päätinkin ottaa nämä tavoitteekseni Kallen kanssa.

        Tiesin jo ennen tuntia, että tulisin vihaamaan Kallea, eikä se pettänyt odotuksiani ärsyttävyydessään. Myönnän myös, että tuli ratsastettua paikoin rumastikin, mistä olen pahoillani Kallen puolesta. Kalle on kuitenkin vain niin valloittava persoona, ja suhteessani siihen vastenmielisyys ja rakkaus ovat kietoutuneet niin tiukasti yhteen, ettei niitä voisi edes olla ilman toisiaan.

        Rakkaus tosin alkaa voittaa alaa...

        Tunnin jälkeen pesin Kallen ja palkitsin sen parilla hevosnamilla - en toki aivan ilmaiseksi, Kalle kun osaa kumartaa niin hienosti. Olisin vienyt sen sitten ulos, mutta Suzanni sanoi antavansa sille vielä jotain ruokaa ennen sitä. Niinpä jäin sen seuraksi vielä, kun muut hepat lähtivät viheriämmille nurmille. Tyyppi rakas oli vähän kärsimätön ja hirnui haikeasti/käskevästi karsinassaan...

 

Mitä sä siellä alhaalla teet?

Pääsiskö täältä pois?

Ankea elämä. Huoh.

 

Ajattelin aluksi odottaa, että Suzanni tulisi. Kun häntä ei kuitenkaan kuulunut, hyvästelin Kaakin ja lähdin pyöräilemään kotiin. Olin kyllä ihan poikki, kun saavuin kotiin. 

        Nyt todella osaan kunnioittaa maailmanluokan pyöräilijöitä Tour de France'ia kiertäessä. Kunnioitan myös kavereitani, jotka jaksavat pyöräillä joka päivä 5 km suuntaansa kesätyöpaikalle. Kunnioitan jopa niitä mummeleita, jotka sitkeästi ja varmasti joskin rauhalliseen tahtiin kipuavat Kärpäsenmäkeä ylös pyörän satulassa istuen. Sanokaa minun sanoneen, että se mäki on pitkä kuin Helvetin tuskat!



 

 

Torstai 11. heinäkuuta

Dolly 4-v!

 



 

 Torstaina oli Dollyn syntymäpäivä. Häpeä myöntää, etten itsekään muistanut sitä ennen kuin iltapäivällä. Totta puhuakseni taisin jopa unohtaa antaa sille aamulla ruuan. Dolly on kuitenkin onneksi sopeutuvainen koira...

        Kävin iltapäivällä isän kanssa ajelemassa Jokimaan parkkipaikalla (luojan kiitos isällä ei ole opetuslupaa - me emme kumpikaan kestäisi sitä!). Sen jälkeen menin kummitädin kanssa SantaFéhen syömään ja juhlistamaan omia parin päivän takaisia syntymäpäiviäni. Söin aika tuhdin tortilla-aterian ja päälle vielä jäätelöä ja mutakakkukuution kummitädin kanssa puoliksi.

 

Sain kummitädiltä myös lahjan. Arvatkaa maistuiko Tupla!

 

Illalla, kun olin taas kotona, päätin omistaa aikaani pelkästään synttärisankarille ja menimme kahdestaan ulos vähän peuhaamaan ja napsimaan pakollisia nelivuotiskuvia. Oli oikein mukavaa yhteistä laatuaikaa, ja nautimme molemmat täysin siemauksin. Kun tulimme sisälle, osoitin katumukseni aamuisesta laiminlyönnistä ja tein Dollylle juhla-aterian.

 

 

 

Dolly hyppeli huikeita esteitä...



 

...keinui puutarhakeinussa...

 

...ja poseerasi lukuisissa seisomakuvissa.

       

 

Äitin murmuru ♥

 

Hei beibe mä oon kova jätkä!

Dollyn juhla-ateria

 

Sellainen oli Dollyn syntymäpäivä. Minun on vaikea käsittää, että Dolly on jo neljä vuotta vanha. Sehän on jo aikuinen koira! Nuorekas on hän ikäisekseen, sillä vieläkin minulta usein kysytään, että onko tuo pentu. Vanhetkoon hän arvokkaasti ja olkoon aina oma höpsähtänyt itsensä...

 

 

Onneksi olkoon niille, jotka selvisivät loppuun asti! Tulikin vähän pidempi postaus tällä kertaa...

Lapsi 18 vuotta

Nämä liirumlaarumit olisi pitänyt kirjoittaa oikeasti jo sunnuntaina, kun minulla oli syntymäpäivä, mutta minulle niin tyypillisesti olen taas pari päivää myöhässä. Eihän tätä blogiakaan ollut sunnuntaina edes olemassa.

Noniin, olen täysi-ikäinen: miltä nyt tuntuu?

 

Ihan samanlaiselta kuin aina ennenkin.

 

Kävimme kummitätini pojan valmistujaisjuhlissa Asikkalassa syntymäpäivänäni. Minulta kysyttiin siellä, tuntuuko minusta nyt aikuiselta. Aikuiselta? Eipä oikeastaan. Se kuulostaa liian kypsältä ja asialliselta ja kokeneelta ja... aikuiselta.  Ja pitää joka tapauksessa muistaa, että sana aikuinen ei ole synonyymi sanalle täysi-ikäinen - ainakaan ihan kaikissa tapauksissa.

 

Ystäväni Pauliina kirjoittaa blogissaan, kuinka häntä katsoo peilistä jo aikuinen nainen. Minä en näe omassa peilissäni yhtään aikuista, vaikka kuinka yritän. Välillä kyllä jään peilin eteen tuijottamaan sieltä näkyvää kuvajaista. Mitä kauemmin tuijotan, sitä vieraammaksi kuva käy. Kuka on tuo ihminen? mietin. Miten se näyttää niin samanlaiselta vuodesta toiseen? Miksei se kasva jo aikuiseksi? 

        Muutkin ihmiset luulevat minua toistuvasti 14-15-vuotiaaksi. Sen luulisi kertovan jotain olemuksestani. Ei ketään vakavastiotettavaa aikuista luulla murrosikäiseksi. Vaikka niinhän se terveystiedon kirja väittää, että ihminen on täysin kehittynyt vasta 21-vuotiaana. Minusta kuitenkin alkaa tuntua, että minut on tuomittu olemaan ikuisesti lapsi. En ole vielä saanut päätettyä, onko se siunaus vai kirous.

        Kaiketi siihen tarvittaisiin psyykkistä muutosta. Ehkä aikuisella ihmisellä pitää olla aikuinen sielu. Ehkä aikuistuminen onkin sielun silmien avautumista. Ehkä minun pitää ensin itse nähdä itseni aikuisena, jotta muutkin näkisivät. Sitä päivää odotellessa... Saa odottaa aika kauan, sillä pohjimmiltani en usko sen päivän koskaan koittavan.

 

Minusta tuntuu, että lapset ovat vuosi vuodelta aikuisempia. Se on jotenkin surullista, luonnotonta. Tekisi mieleni nousta kapinaan! Katsellessani nyky(varhais)nuorisoa minua alkaa tympiä koko ajatus aikuistumisesta. Onko ihan pakko olla niin kauhean "kypsä"? Eikö voisi vain elää viattoman onnellista elämää ja hurmaantua siitä?

 

Ei sillä, olette te silti aivan ihania, rakas (varhais)nuoriso! Ilman teitä meidän vanhusten elämä olisi kovin väritöntä...

 

Olen pohtinut, että toisaalta ei koskaan pitäisi kasvaa aikuiseksi, jos tahtoo kasvaa aikuiseksi. Jotenkin ajattelen, että todellinen kypsyys ei ole liian varhaista aikuisuuden teeskentelyä, vaan siihen tarvitaan syvempää ymmärrystä. Silloin se kumpuaisi sisältä päin ja olisi kokonainen olemus eikä pelkkä ulkokuori. Todellinen aikuinen ei häpeäisi olla välillä lapsi, ja kuitenkin hänen lapseutensa olisi tavallaan erilaista kuin oikeilla lapsilla. Se olisi tiedostavampaa. Ei välttämättä tiedostettua, mutta tiedostavaa ja aitoa.

        Jos koskaan tästä aikuistun, toivoisin sen tuovan mukanaan ymmärrystä, viisautta - oivallusta tästä elämästä. Kai minun pitää vain elää elämääni ja odottaa. Ehkä aikuistun, kun olen valmis siihen, ehkä en koskaan. Se jääköön nähtäväksi.

 

Siinä se nyt on.

Yhtäkkiä en keksi mitään sanottavaa. Aloittaminen on aina niin vaikeaa. Tätä kirjoittaessani en vielä edes tiedä, miltä se näyttää julkaistuna. Siinä se nyt joka tapauksessa on: minun oma blogini. Vetää hiljaiseksi. Olen nyt siis auttamatta massaa, ja Googlen maailmanvallankumous eteni taas askeleella.
        En oikeastaan tiedä, miten blogi yleensä aloitetaan. Kaipa voisin kertoa jotain itsestäni ja tämän blogin taustoista. Olen tuore täysi-ikäinen ja ylpeästi hollolalainen koiranomistaja, joka vapaa-aikanaan heppastelee kaikenlaisten siistien sisäharrastusten ja seurakuntatoiminnan lisäksi. Saatte kyllä minusta selville kaiken tarpeellisen sitten esittelyosiosta, kunhan ehdin sellaisen kirjoitella.
        Blogi sai alkunsa innoittavista esikuvablogeista ja omasta turhamaisuudestani. Olen aina kuvitellut osaavani kirjoittaa, ja taitohan menisi aivan hukkaan, ellei koko maailma saisi tietää siitä! Selaillessani mm. kavereideni blogeja minulle tuli vastustamaton mielihalu perustaa oma, ja nyt täysi-ikäistymisen kunniaksi päätin ryhtyä tuumasta toimeen.
        Koska olen äärimmäisen päättämätön persoona, bloginikaan ei rajaudu mihinkään tiettyyn aiheeseen. Kerron vähän kaikesta sikin sokin. Elämää, kuulumisia, pohdiskelua, heppoja, koiria, vaatteita & outfitteja hurmaavaan tätityyliini, amatöörifotografiaa... Se olen minä, ottakaa tai jättäkää. Yritän kuitenkin pitää postaukset niin kompakteina kuin mahdollista, eli heppapostaus on heppapostaus ja kun pohdiskellaan syntyjä syviä, niin se tehdään kunnolla.
        Tällä hetkellä koko blogi on hiukan keskeneräinen, mutta täydennän ja muokkaan sitä kyllä, kun vain löydän aikaa ja assistentiaattia kokeneemmilta bloggaajilta. Merkulle iso kiitos - ilman häntä en nyt istuisi tässä kirjoittamassa. En ole ihmeentekijä tekniikan saralla, joten olkaa toki armahtavaisia! Tämä on vasta alku. Loppua ei tule.

Rakkaudella,

            Kössi