Nämä liirumlaarumit olisi pitänyt kirjoittaa oikeasti jo sunnuntaina, kun minulla oli syntymäpäivä, mutta minulle niin tyypillisesti olen taas pari päivää myöhässä. Eihän tätä blogiakaan ollut sunnuntaina edes olemassa.
Noniin, olen täysi-ikäinen: miltä nyt tuntuu?
Ihan samanlaiselta kuin aina ennenkin.
Kävimme kummitätini pojan valmistujaisjuhlissa Asikkalassa syntymäpäivänäni. Minulta kysyttiin siellä, tuntuuko minusta nyt aikuiselta. Aikuiselta? Eipä oikeastaan. Se kuulostaa liian kypsältä ja asialliselta ja kokeneelta ja... aikuiselta. Ja pitää joka tapauksessa muistaa, että sana aikuinen ei ole synonyymi sanalle täysi-ikäinen - ainakaan ihan kaikissa tapauksissa.
Ystäväni Pauliina kirjoittaa blogissaan, kuinka häntä katsoo peilistä jo aikuinen nainen. Minä en näe omassa peilissäni yhtään aikuista, vaikka kuinka yritän. Välillä kyllä jään peilin eteen tuijottamaan sieltä näkyvää kuvajaista. Mitä kauemmin tuijotan, sitä vieraammaksi kuva käy. Kuka on tuo ihminen? mietin. Miten se näyttää niin samanlaiselta vuodesta toiseen? Miksei se kasva jo aikuiseksi?
Muutkin ihmiset luulevat minua toistuvasti 14-15-vuotiaaksi. Sen luulisi kertovan jotain olemuksestani. Ei ketään vakavastiotettavaa aikuista luulla murrosikäiseksi. Vaikka niinhän se terveystiedon kirja väittää, että ihminen on täysin kehittynyt vasta 21-vuotiaana. Minusta kuitenkin alkaa tuntua, että minut on tuomittu olemaan ikuisesti lapsi. En ole vielä saanut päätettyä, onko se siunaus vai kirous.
Kaiketi siihen tarvittaisiin psyykkistä muutosta. Ehkä aikuisella ihmisellä pitää olla aikuinen sielu. Ehkä aikuistuminen onkin sielun silmien avautumista. Ehkä minun pitää ensin itse nähdä itseni aikuisena, jotta muutkin näkisivät. Sitä päivää odotellessa... Saa odottaa aika kauan, sillä pohjimmiltani en usko sen päivän koskaan koittavan.
Minusta tuntuu, että lapset ovat vuosi vuodelta aikuisempia. Se on jotenkin surullista, luonnotonta. Tekisi mieleni nousta kapinaan! Katsellessani nyky(varhais)nuorisoa minua alkaa tympiä koko ajatus aikuistumisesta. Onko ihan pakko olla niin kauhean "kypsä"? Eikö voisi vain elää viattoman onnellista elämää ja hurmaantua siitä?
Ei sillä, olette te silti aivan ihania, rakas (varhais)nuoriso! Ilman teitä meidän vanhusten elämä olisi kovin väritöntä...
Olen pohtinut, että toisaalta ei koskaan pitäisi kasvaa aikuiseksi, jos tahtoo kasvaa aikuiseksi. Jotenkin ajattelen, että todellinen kypsyys ei ole liian varhaista aikuisuuden teeskentelyä, vaan siihen tarvitaan syvempää ymmärrystä. Silloin se kumpuaisi sisältä päin ja olisi kokonainen olemus eikä pelkkä ulkokuori. Todellinen aikuinen ei häpeäisi olla välillä lapsi, ja kuitenkin hänen lapseutensa olisi tavallaan erilaista kuin oikeilla lapsilla. Se olisi tiedostavampaa. Ei välttämättä tiedostettua, mutta tiedostavaa ja aitoa.
Jos koskaan tästä aikuistun, toivoisin sen tuovan mukanaan ymmärrystä, viisautta - oivallusta tästä elämästä. Kai minun pitää vain elää elämääni ja odottaa. Ehkä aikuistun, kun olen valmis siihen, ehkä en koskaan. Se jääköön nähtäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti