Heppailua ja Dollyn synttärit

Tiistai 9. heinäkuuta
Estetunti

 

Aloitin tiistaina taas leirien ja pienen kesäflunssan aiheuttaman tauon jälkeen kauan aikomani kuntokuurin pyöräilemällä tunnille Okeroisiin. Ajoin ihan mukavaa vauhtia, ja olin tallille saapuessanikin aika poikki.

        Yllätyksekseni ratsunani oli Delana. En ole ratsastanut sillä kesäkuisten maastotaitoharjoitusen jälkeen, ja luulin Suzannin järkyttyneen julmasta ohjastuntumastani niin, etten enää ratsastaisikaan. Delana odottelikin jo valmiiksi tallissa. Kello oli varmaankin vähän vaille kuusi, kun aloin harjata ratsuani. Yllätin taas itseni olemalla valmis etuajassa, joten yritin löytää yhteistä säveltä kamerani kanssa siinä odotellessa...

 

Iloinen ratsu!

 

 

Tässä sitä odotellaan...

 

 

Hyppäsimme derbykentällä. Tunnin meille piti Suzanni, sillä Anu oli salakavalasti palannut kaikessa hiljaisuudessa Takkulaan, sinne, mistä kaikki alkoikin joskus hänen nuoruudessaan. Ensimmäinen Suzannin estetunti yllätti positiivisesti.

         Kukaan ei ollut kuvaamassa tuntia, joten kuvia ette näe loistavasta menostamme. Kokeilin tällä kertaa Delanalla pieniä kannuksia, kun se edellisellä kerralla oli ollut aika lautakylki kana ja asettunut ties minne sattuu. Alkuverkoissa hevonen tuntuikin paljon paremmalta - jopa kuuliaiselta välillä - ja onnistuin kaiketi rauhoittamaan kätenikin, sillä Delana ei protestoinut kättä vasten niin paljon.

        Emme hypänneet kovin korkeita esteitä, koska nurmi oli tosi kuiva ja siksi liukas, selitti Suzanni. Meidän oli yritettävä päästä radat läpi liukastelematta, ja joka välissä melkein piti ottaa raviin - ainakin, jos tie ratsastettiin alamäkeen. Ei ollut ihan helppo homma, enkä ollut täysin tarkkana. Delana pääsi menemään liian hätäisesti ja meinasi kompastella koko ajan. Se kyllä hyppäsi hienosti kaikki, itse olin enemmän tai vähemmän mukana. Tunnin viimeisellä esteellä Delana pääsi liian pitkäksi ja rysäytti koko okserin maan tasalle. Mikä komea lopetus!

        Tunti meni siis aika tavallisesti, ja voin olla tyytyväinen kauniiseen tyttöön. Se hoiti homman hienosti. Toivoin vain, että olisi saanut mennä rehellisesti kovaa, mutta toisaalta tunti osoitti, että minulla on vielä paljon harjoittelemista, jotta saan hevosen pysymään tasapainossa.

        Tunnin jälkeen pesin Delanan ja vein sen ulos. Ja sitten alkoi pyöräilymatka takaisin kotiin.

 

 

Keskiviikko 10. heinäkuuta

Koulutunti

 

Uskollisena periaatteilleni pyöräilin taas Okeroisiin, vaikka edellisen päivän rupeama painoi raskaasti jaloissa. Olin tallilla jo kuudelta, vaikka tuntimme alkaa vasta 19.30. Hanna (siskoni) oli ehtinyt viettää paikan päällä jo pari tuntia kavereiden kanssa, ja löysinkin pian iloisen joukkion metakoimasta satulahuoneesta. Soluttauduin joukkoon, ja siinä vierähti kivasti melkein tunti jutellessa lentäjän ammatin vaaroista ja muusta vastaavasta.

        Suunnilleen kymmentä vaille seitsemän havahduimme siihen, että pitäisi pikkuhiljaa lähteä harjailemaan hevosia. Minä menin Kallella taas pitkästä aikaa. Se oli ihmeen kiltti karsinassa: se ei yrittänyt purra minua kertaakaan, ja yritti vain kerran pelleillä etukavionsakin kanssa. Olin ihan pöllämystynyt. Olin myös vähän liian ajoissa valmis - jälleen. Siinä sitten odoteltiin muita.

 

Pirteä kuin peipponen...
Ja minulla on vakaa kamerakäsi.

 

Alkuverkoissa sain taas tuta Kallen omaperäisyyden. Jotenkin ohjat pääsevät aina valumaan liian pitkiksi. Astuin myös ulos mukavuusalueeltani ja ratsastin pari reikää pidemmillä jalustimilla kuin olen viime aikoina mennyt. En kyllä saanut Kallea kuuntelemaan yhtään, ja melkein kaipasin kannuksia, että olisin saanut pohkeeseen lisätehoa.

        Toisaalta yritin muistuttaa itseäni siitä, että ongelman ydin on oma istuntani. Koetan kovasti kehittää istuntaani, ja aina muistaessani pyrin toteuttamaan Jatilan leiriopettajamme Riikan vinkkejä. Käynnissä se onnistuukin, mutta ravi on vain niin mielettömän vaikea askellaji minulle, että olen siinä ihan avuton! Ehdottomasti vaikein kolmesta kokeilemastani.

        Tuntimme aiheena oli siirtymiset. Teimme ensin maneesin jokaiselle sivulle käyntiinsiirtymät harjoitusravista, samoin lävistäjille suuntaa vaihtaessamme. Sen jälkeen harjoittelimme laukasta raviinsiirtymisiä maneesin kummallakin lyhyellä sivulla. Lopuksi otimme loppuravien lomassa radan poikki pysähdyksiä ravista. Tarkoituksena oli saada hevonen pysähtymään käyttämällä mahdollisimman paljon pelkkää istuntaa.

        Kalle teki siirtymiset ihan ok, vaikkakin ehkä reagoi hiukan hitaasti istuntaani ja siirtymät tulivat pitkälti kättä vasten. Se painoi vähemmän kädelle kuin muistin, muttei se silti mennyt kauniisti. En saanut sitä ollenkaan edes pyöristämään kaulaansa, paitsi ihan hetkeksi laukassa. Oli niin hieno fiilis, kun tunsin sen hiukan keräävän itseään alleen, ja ainakin kuvittelin sen näyttävän siltä, miltä pitäisi. Muuten se näytti lähinnä tältä:

 

 

 

 

Etukeno...

 

Minulla on Kallen kanssa se ongelma, että kun hevonen painaa, minun käteni muuttuu kovemmaksi. Mitä kovempi käsi, sen enemmän puolestaan hevonen painaa. Siitä tulee noidankehä. Pitäisi vain kehittää istuntaa ja itsehillintää ja tutustua Kaakkiin paremmin. Päätinkin ottaa nämä tavoitteekseni Kallen kanssa.

        Tiesin jo ennen tuntia, että tulisin vihaamaan Kallea, eikä se pettänyt odotuksiani ärsyttävyydessään. Myönnän myös, että tuli ratsastettua paikoin rumastikin, mistä olen pahoillani Kallen puolesta. Kalle on kuitenkin vain niin valloittava persoona, ja suhteessani siihen vastenmielisyys ja rakkaus ovat kietoutuneet niin tiukasti yhteen, ettei niitä voisi edes olla ilman toisiaan.

        Rakkaus tosin alkaa voittaa alaa...

        Tunnin jälkeen pesin Kallen ja palkitsin sen parilla hevosnamilla - en toki aivan ilmaiseksi, Kalle kun osaa kumartaa niin hienosti. Olisin vienyt sen sitten ulos, mutta Suzanni sanoi antavansa sille vielä jotain ruokaa ennen sitä. Niinpä jäin sen seuraksi vielä, kun muut hepat lähtivät viheriämmille nurmille. Tyyppi rakas oli vähän kärsimätön ja hirnui haikeasti/käskevästi karsinassaan...

 

Mitä sä siellä alhaalla teet?

Pääsiskö täältä pois?

Ankea elämä. Huoh.

 

Ajattelin aluksi odottaa, että Suzanni tulisi. Kun häntä ei kuitenkaan kuulunut, hyvästelin Kaakin ja lähdin pyöräilemään kotiin. Olin kyllä ihan poikki, kun saavuin kotiin. 

        Nyt todella osaan kunnioittaa maailmanluokan pyöräilijöitä Tour de France'ia kiertäessä. Kunnioitan myös kavereitani, jotka jaksavat pyöräillä joka päivä 5 km suuntaansa kesätyöpaikalle. Kunnioitan jopa niitä mummeleita, jotka sitkeästi ja varmasti joskin rauhalliseen tahtiin kipuavat Kärpäsenmäkeä ylös pyörän satulassa istuen. Sanokaa minun sanoneen, että se mäki on pitkä kuin Helvetin tuskat!



 

 

Torstai 11. heinäkuuta

Dolly 4-v!

 



 

 Torstaina oli Dollyn syntymäpäivä. Häpeä myöntää, etten itsekään muistanut sitä ennen kuin iltapäivällä. Totta puhuakseni taisin jopa unohtaa antaa sille aamulla ruuan. Dolly on kuitenkin onneksi sopeutuvainen koira...

        Kävin iltapäivällä isän kanssa ajelemassa Jokimaan parkkipaikalla (luojan kiitos isällä ei ole opetuslupaa - me emme kumpikaan kestäisi sitä!). Sen jälkeen menin kummitädin kanssa SantaFéhen syömään ja juhlistamaan omia parin päivän takaisia syntymäpäiviäni. Söin aika tuhdin tortilla-aterian ja päälle vielä jäätelöä ja mutakakkukuution kummitädin kanssa puoliksi.

 

Sain kummitädiltä myös lahjan. Arvatkaa maistuiko Tupla!

 

Illalla, kun olin taas kotona, päätin omistaa aikaani pelkästään synttärisankarille ja menimme kahdestaan ulos vähän peuhaamaan ja napsimaan pakollisia nelivuotiskuvia. Oli oikein mukavaa yhteistä laatuaikaa, ja nautimme molemmat täysin siemauksin. Kun tulimme sisälle, osoitin katumukseni aamuisesta laiminlyönnistä ja tein Dollylle juhla-aterian.

 

 

 

Dolly hyppeli huikeita esteitä...



 

...keinui puutarhakeinussa...

 

...ja poseerasi lukuisissa seisomakuvissa.

       

 

Äitin murmuru ♥

 

Hei beibe mä oon kova jätkä!

Dollyn juhla-ateria

 

Sellainen oli Dollyn syntymäpäivä. Minun on vaikea käsittää, että Dolly on jo neljä vuotta vanha. Sehän on jo aikuinen koira! Nuorekas on hän ikäisekseen, sillä vieläkin minulta usein kysytään, että onko tuo pentu. Vanhetkoon hän arvokkaasti ja olkoon aina oma höpsähtänyt itsensä...

 

 

Onneksi olkoon niille, jotka selvisivät loppuun asti! Tulikin vähän pidempi postaus tällä kertaa...