Huomenna lähtee!

Olen aina inhonnut huutomerkkejä otsikoissa. Mikä väite jo itsessään on suuri vale, sillä seiskaluokalla rakastin huutomerkkejä kirjoittaessani, ja aivan erityisesti juuri otsikoissa. Oletettavasti on rakkaudella muistelemani lukion äidinkielenopettajani Päkän ansiota, että minä, jonka identiteettiin huutomerkit ainakin erään ystävän mielestä olennaisesti kuuluvat, olen allergisoitunut mainitun välimerkin käyttämiselle. Vai olisiko kenties oikeammin sanoa: turhalle käyttämiselle? Ironian välineenä huutomerkkikin on ok.

Tänään otsikon huutomerkki on turha, mutta koska otsikkokin on varsin lattea, täydentäkööt ne toisiaan ja kuvatkoot sitä yksinkertaisen lapsellista riemua, jolla odotan elokuun kahdennenkymmenennenyhdeksännen päivän aamua valkenevaksi armon vuonna 2016. Se on maanantai, ja se on studieorienteringsviikon ensimmäinen päivä. Joku voisi kysyä, mitä minä siellä sitten teen: olenhan jo toisen vuoden opiskelija, orientaationi läpikäynyt. Minä voisin vastata siihen, että olen siellä tutorina vastuuta kantamassa. Joku toinen voisi kysyä, olenko nyt varma tästä. En todellakaan, mutta innoissani kyllä, ja siitä tiedän olevani valmis loikkaamaan - niin, mihin?

    Elämässä parasta on ehdottomasti se, ettei koskaan voi tietää, millaisiksi asiat muotoutuvat. Toiseksi parasta on se, että huomisesta alkaen pääsee vihdoin makustelemaan sitä arkea, jota olen odottanut pakahtuakseni jo puolitoista kuukautta. Näkee kesällä ah niin hiljaisten kampusalueiden heräävän eloon ja tuttujen naamojen putkahtelevan kulmien takaa, pääsee nauttimaan valmiista täysipainoisesta ruuasta loistavien tyyppien seurassa ja - mikä parasta - kuulee taas kodikkaan ruotsinkielen sorinan rummuttelevan tärykalvoilla. On inspiroiva kokemus aloittaa opinnot uudessa paikassa, mutta vielä inspiroivampaa on palata levänneellä tarmolla valloittamaan maailma. Kyllä, sillä matkalla tulee yksi jos toinenkin kuolemaan, ehkä pariinkin otteeseen, mutta ihminen selviää yllättävän monesta.

Oli miten oli, tänään ei minua voi lannistaa enää mikään. Minulla on mikroaaltouuni ja silitysvälineet, puhtaat koirat, lukujärjestys täynnä ja ruotsinkieli ruosteessa. Kalenterini vuosiluvut väritin, ja tämän varaamani puskuriviikon ansiosta rutkasti aikaa viimeistellä venähtänyt Matteusprojektini opiskelujen viralliseen aloitukseen mennessä. Voisiko elämä hymyillä enää leveämmin?

Niin myös kaikki tämä teille annetaan

"Mitä sä oot Anna miettinyt viime aikoina?"
Vähättelevä ynähdys, josta en saa selvää.
"Jotain isoja asioita oot miettiny."

Äkkiä olen fyysisestä horroksestani huolimatta täysin hereillä. Huone on pimeä, ja peiton alla lämmin uneliaisuus, mutta hengessäni olen levoton. Jotain isoja asioita... Oivallus on niin selkeä ja yksinkertainen, että jälleen kerran joudun ihmettelemään sokeuttani, kuurouttani, hitauttani. Se on vieraillut omilla huulillani koko viikonlopun ajan: hyväntuulisesti ohimennen olen julistanut sitä muille itsekään ymmärtämättä. Vasta nyt tyhjät sanat saavat täyden merkityksensä.

        Pienet asiat on isoja asioita.

***

Perjantai-ilta. Koirat odottavat kylällä ulkoilutusta ja iltaruokaa. Haen avaimen kaverilta, joka partioi järjestyksenvalvojana etupihalla. Riisipuurokin keittämättä, vaikeroin mielessäni ja lähetän rakkaan ajatuksen Dolly kullalle, joka edellisen viikon valvotti ja sotki ripulitaudissa ja pikku paaston jälkeen kaipaa jo kevyttä laskua ruokintarutiineihin. Vaikerointi muuttuu raivonsekaiseksi kyynelehdinnäksi, kun perillä huomaan ostaneeni pussillisen normaalia puuroriisiä äidin neuvoman pikariisipuuron sijaan. Messu alkaa puolen tunnin kuluttua ja tämän keittämisessä menee ainakin tunti! 

        Jokin hyvin pieni osa minussa nauraa tilanteen ironiaa pistäessäni riisit kattilaan kiehumaan, minkä jälkeen käyn lattialle makaamaan. Aivan liikaa aikaa kulutettavana vieraassa asunnossa, jonka asukki omistaa vain välttämättömän. Vastahakoisesti mieleeni hiipii, miten järjetöntä on tuhlata aikaa murehtimalla messua, kun Jumala kohtaa ihmistä aivan yhtä lailla missä tahansa. Mikä olisikaan parempi hetki viettää sitä paljon puhuttua kahdenkeskistä laatuaikaa Mestarinsa kanssa kuin toimettomana vieraan keittiön vankina? Onko huonompaa tekosyytä kuin että ei nyt huvittais?

        Seuraavat puoli tuntia siis vietän koirineni lattialla rukoilemassa. Nyt, kun toimeen kerran on ryhdytty, päätän käyttää aikani hyväksi pitämällä omaa jumalanpalvelusta. Toki saarnasta, kolehdista ja ehtoollisesta joudun tinkimään, mutta syntini tunnustan ja kiitän puuroriisikämmistä ja paljosta muusta, rukoilen virvoitusta ja rakkautta ja uskoa. Kajautettuani vielä tyhjässä huoneistossa "Janoan sua" päätän, että puuro on valmis. Kaadan ylimääräiset vedet altaaseen, ruokin koirat ja lähden hölkkimään kohti opistoa. Jos olen nopea, ehdin ehkä vielä ehtoolliselle, ajattelen, ja toiveikas rauha siivittää askeleitani.

        En voi välttyä tuntemasta hienoista pettymyksen pistosta, kun saavun perille. Aivan liikaa ihmisiä vaeltelee päämäärättömästi sinne tänne, ja pääteltta on kovin tyhjänoloinen. Törmään pariin tuttavaan. "Olittekste tuolla messussa?" "Ai missä? Sehän alkaa vasta puolelta!" Siinä silmänräpäyksessä tuntuu huomattavasti todennäköisemmältä, että Herra Jumala Taivaallinen Isä on siirtänyt aikatauluja kuin että itse olisin katsonut väärin. Kaikki harmi on poissa, tilalla vain puhdasta riemua. 

        Pienet asiat on isoja asioita, säteilen ystävilleni ennen messun alkua. Saan ehtoolliseni, kolehtiin ei ole rahaa ja saarnasta en muista jälkeenpäin sanaakaan. Silti olen onnellisempi kuin pitkään aikaan pelkästään saadessani osallistua messuun.

*** 

Nuorten kesä Ryttylässä - miten taas löysin itseni sieltä? Tällä kertaa yövahdin vastuullisissa hommissa, joissa vakuutin vastuullisuudellani myöhästymällä heti ensimmäisestä ja ainoasta työvuorostani. Kun rauha ja hiljaisuus alkoivat laskeutua ruokalarakennuksen ylle tyttöjen tuhistessa montsarissa ja poikien kirjastossa, vietin yötäni siivoamalla aulan wc:t, piirtelemällä kaksiväripiirroksia kuulakärkikynällä ja oranssilla huomiokynällä majoituslistan alareunaan sekä runoilemalla veljeni Janikan kanssa tekstaillen. Väsynyttä runoutta, väsyneet me. Veli rakas taisi kesken kaiken nukahtaakin, omat silmäni mekaanisesti aukiliimaantuneina olin itsekin enemmän tai vähemmän unenomaisessa transsissa. Äidyin jopa letittämään hiuksiani, mitä en ikinä, ikinä, koskaan tee. Ruokalarakennuksen aulassa paloivat valot koko yön. Novumini lojui siististi majoitushuoneeni nurkassa. 

***

Lauantai-ilta. Pitkä päivä takana ja iltaa vielä pitkälti edessä minun osaltani - koirat sen sijaan kaipaavat jo lepoa ja ruokaa. Kämpän omistaja on hurvittelemassa häissä (ei omissaan) ja uskonut avaimet ystävänsä haltuun. Koko illan olen kierrellyt opiston aluetta ympäriinsä kysellen, ovatko ihmiset nähneet lyhyttä, pinkkitukkaista Venlaa. Tuloksetta. Venla on kadonnut jäljettömiin avaimet muassaan. Typerintä kaikesta on se, että juuri samainen Venla kävi rapsuttelemassa koiria ohittaessamme hänen vartiopaikkansa poikien teltta-alueella vain muutamaa hetkeä ennen kuin sain tietää hänet avainten haltijaksi.
        Iltaohjelmaan kuuluu todistuspuheen jälkeen ryhmissä rukoilua. Ryhmäni on siskoni. Olin toivonut saavani ryhmän, jossa joku muu rukoilisi ääneen. Ei ole yhtään rukoilufiilis, mutta ääneenrukoilijoiden jäljittäminen vaatisi liikaa sosiaalista vuorovaikutusta, ja minä olen uupunut. Sitä paitsi puolet ryhmästämme on juuri päättänyt jättää rukoilut sikseen - siksi olemme kahden - ja muut ovat jo aloittaneet. Niinpä minä rukoilen, väsyneesti ja vaivalloisesti. Sanat eivät tule mieleeni, kuulostan varmasti pohjattoman välinpitämättömältä ja kyllästyneeltä. Silti rukoilen siskoni puolesta. Rukoilen jaksamista itselleni, rakkautta ja Jumalan valtakuntaa. Kaikenlaista, mitä kaikkeen väsynyt ihminen vain voi keksiä rukoilla.
        Rukoushetken päätyttyä lavalle pelmahtaa Newland, aikomuksenaan soittaa kovaa ja asenteella ja seisottaa ja hyppyyttää koko Ryttylää kädet ilmassa niin, että kehotuksen uhmaaminen jäämällä istumaan tuntuu lähinnä maailmanhistorian suurimmalta, rumimmalta, iljettävimmältä ja mustimmalta synniltä. "Mennäänkö kävelee ja katsoo, löytyiskö tuolta avaimellisia ihmisiä?" kysyy siskoni, joka ei varsinaisesti ole meluisien paikkojen ystävä. "Mikäs siinä", totean minä, josta seisomaan nouseminen ja käsien kohottaminen tuntuisi lähinnä teennäiseltä juuri sillä hetkellä, ja niin me lähdemme.
        On jo niin myöhä, että kämpänomistajakaveriamme on melkein lupa odottaa häistä palaavaksi. Siskoni seisahtuukin ensimmäiseksi järjestyksenvalvojien ryppään luokse tiedustelemaan asiaa, mutta mikä ikinä hänen kysymyksensä oli, vastaus on kielteinen meidän kannaltamme. En jaksa enää edes pettyä. Olemme lähdössä jatkamaan keltaliivisen iskujoukon ohitse, kun törmään silmälaseihin, ja pian tietoisuuteeni rekisteröityy kuva ongelmien, huolien ja turhautumisen hälvenemisestä. Lyhyt, pinkkitukkainen Venla! Kapsahdan tyypin kaulaan, vaikken kunnolla tunnekaan, ja siunaan maasta taivaisiin. Halleluja.
        Pienet asiat on isoja asioita, hehkutan lähes tanssahdellen siskolleni suunnatessamme kohti uinuvaa Ryttylää.

***

Viimeisessä tilanteessa raamattuopetuksen jälkeen kysyttiin, mitä olen oppinut viikonlopun aikana, miten Jumala on puhutellut, mitä halunnut sanoa juuri minulle. Siinä kohtaa kihisin kuitenkin kauniin kristillisesti pelkästään kostonhimoisia ajatuksia porukoituneita ja tekopyhästi tunteet kieltäviä seurakuntia kohtaan syvennyttyäni sensävytteiseen keskusteluun huonetoverini Mintun kanssa koko opetuksen ajan. Kaiken sen kiihtyneisyyden alla koin huonoa omaatuntoa siitä, etten kokenut viikonlopun opetusten tarjonneen minulle mitään uutta. Koin itseni hyljätyksi, kun Jumalalla ei näyttänyt olevan minulle mitään sanottavaa. Väsynyt rukoilemaan, väsynyt rakastamaan, väsynyt etsimään. Väsynyt suorittamaan ja olemaan suorittamatta. Lopen uupunut itseeni. Niinpä en edes muistanut, että vain hetkeä aiemmin olin vastannut esitettyyn kysymykseen kiteyttämällä viikonloppuni yhteen pieneen suureen ajatukseen.

***

Istun nuotiopaikalla. Kello on jo niin paljon, että aikaa on lakattu laskemasta. Luultavasti jo reilusti sunnuntain puolella. Istun yksin ylimmäisen kivipenkin reunassa ja toivon, etten olisi yksin. Olen levoton, väsyttää mutten saisi untakaan. Kaipaan jotakin, niin että miltei itkettää, tietämättä oikein itsekään mitä. Silti en valehtele, kun ohikulkeva keltaliivi kysyy, että onko kaikki kunnossa, ja minä vastaan, että juu on.
        Nyt en jaksa enää edes rukoilla. Olen vain pettynyt - keneen, en tiedä, luultavasti itseeni. En enää tiedä edes, olenko olemassa. Kukaan ei tunne minua nimeltä. Kukaan ei tiedä minusta mitään. Olen vain kasvoton joku istumassa siinä nurkassa, jossa hänen kuuluukin, jottei häntä olisi liikaa olemassa. On niin pimeää, etten itsekään erota kuin epämääräisesti liikehtiviä hahmoja, joiden ääriviivoille kaukana alhaalla liekehtivä nuotio hohtaa punaista. Olen väsynyt kaikkeen hälinään. Se hukuttaa ihmisen. Vain pysähtymällä voi olla olemassa.
        Jostain siihen ilmestyy ystävistäni se suloisin, istuu viereen ja kysyy, mitä mietit. Me olemme molemmat yksin, ja meillä molemmilla on aikaa. Istumme siinä toisiimme käpertyneinä ja pudottelemme ajatuksia ilmaan, kiireettä, ajatta, logiikatta. Tuntuu niin hyvältä olla joku jollekulle. Tuntuu hyvältä ajatella ääneen sellaiselle, joka kuuntelee ja reagoi. Silloin kokee olevansa olemassa. Jutellessamme tajuan, että juuri sitä olen etsinyt koko viikonlopun - koko kesän - ajan.
        Olemme yhdessä olemassa, kunnes ystäväni ei enää vastaakaan, ja hänen syventyvästä hengityksestään ymmärrän hänen nukahtavan pian syliini. Muistaessani lukuisat toinen toistaan eläimellisemmät aamuherätysoperaatiot, ja ennen kaikkea niiden tehottomuuden ystäväni sikeitä unenlahjoja vastaan, ravistelen hänet hereille. Pienet asiat on isoja asioita, ajattelen hymyillen, kun lähdemme vaeltamaan kohti vuoteitamme.

*** 

Pari päivää myöhemmin nukkumaan mennessäni kävin mielessäni läpi leirin tapahtumia. Erään ystäväni ajatteleminen kiidätti minut hetkeen, jossa purkutalkoiden jälkeen istuskelin maassa penkin vieressä odottamassa kyytiäni, heitellen soraa ilmaan ja tuntien itseni, jos nyt ei epätoivotuksi niin ainakin ylimääräiseksi. Siskoni oli löytänyt parempaa seuraa, ja penkillä haettiin hieronnan lomassa aloitusta sielunhoidolliseen keskusteluun. Jotain isoja asioita oot miettiny.

        Silloin tiesin, mitä olisin halunnut sanoa ystävälleni, joka vähätteli murheitaan. Silloin tiesin, mitä Jumala oli halunnut sen viikonlopun avulla minulle opettaa. Pienet asiat on isoja asioita. Ja isot asiat on pieniä asioita. Pienet asiat - asiat, joita vähättelemme ja joista selviämme kyllä yksin - ovat niitä, joiden alle pikkuhiljaa sorrumme. Ne ovat isoja asioita ihmiselle, liian isoja itse kannettavaksi. Jumalalle sen sijaan isoinkaan asia ei ole liian iso, vaan Hän tahtoo meidän heittävän kaiken Hänen huolekseen. Mieluiten silloin, kun se on vielä pientä, mutta viimeistään silloin, kun olemme sortumassa.

Minun viikonlopussani pienet asiat totisesti paljastivat sekä katkeran että riemukkaan isoutensa. Koko tapahtuma oli täynnä pieniä rukousvastauksia, jotka eivät oikeastaan edes olleet varsinaisia rukousvastauksia ja jotka käänsivät kertaheitolla liioitellun mieliharmin ja väsymyksen täydelliseksi negatiivikseen. Pikemminkin ne olivat toiveita, joiden toteutumattomuus tuntui kohtuuttomissa määrin maailmanlopulta. Silti - tai kenties juuri siksi - en edes kehdannut rukoilla niiden puolesta suoraan. Mitä sen sijaan rukoilin tuo mieleeni Jeesuksen sanat vuorisaarnasta. Tätäkö se on, kun Hän kehottaa

Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. (Matt. 6:13)?

Välitilassa

Olen saapunut suvantoon. Kahden arjen välissä pysähdyn, jos uskallan, ja kokoan itseni uudelleen. Kaikki vimmainen säntäily sinne tänne, kaikki hämmennystä ja ajatuksia herättäneet tapahtumankulut - kaikki se jätti jälkeensä sekamelskan, jossa oivalluksen alut odottavat idullaan kypsymistä. Ennen kuin uuden opiskeluvuoden tuulet tarttuvat purjeisiin täydellä voimallaan, venheeni seisahtuu. Mikä tilaisuus hiukan järjestellä ajatuksiaan ja itseään; miten helposti sen kuitenkin tuhlaa yrittämällä meloskella eteenpäin halki tyvenen ja siten itse aiheuttaen aallot, joihin hukkuu.

        Nyt on se aika, kun pitäisi viikata suorittaminen siististi hyllylle. Saa herätä spontaanisti puolenpäivän aikaan ja valvoa niin pitkään kuin jaksaa, jos jaksaa, ja huomata ehkä jossain vaiheessa, että ulkona on satanut. Sitä istuu Hertta-nimisellä keittiöjakkaralla dippaillen rinkeliä omiin tuoremehusekoituksiinsa, joissa liian väkevä greippi ja liian makea nelihedelmä muodostavat täydellisen  kombinaation, ja jostain mieleen johtuu paljain käsin surmattu leijona, jonka ruhosta villimehiläiset löytävät pesäpaikan. Tunteakseen itsensä tehokkaaksi saattaa kököttää koko päivän kauniin sinisen Novumin sekä muinaisaikaisen grekisk-svensk ordbokin äärellä ja kääntää Uutta Testamenttia, ikään kuin sitä ei kukaan olisi koskaan tehnyt, ja tuntea itsensä kolmen kielen kädenlyönnistä ennemminkin inspiroituneeksi kuin tehokkaaksi. Vessa-, ruokailu- ja ulkoilutustauoilla, kun vaeltaa erinäisen roinan läpi, tulee vilkaisseeksi ympäristöään ja ajattelee laiskasti sen kaipaavan imurointia, raivaamista, sieventelyä...

        Päivänä muutamana sitten löytää sähköpostistaan laskun ja sitä maksaessaan huomaa tilin saldon hälyttävän alhaiseksi, vaikkei toki vielä liian, ja alkaa miettiä, tuliko se vuokra jo tässä kuussa maksettua. Alkaa myös miettiä, onko minulla kykyä työskennellä tehokkaasti kovassa työtahdissa ja muistuttaako lavansiirtovaunu tai keräilytrukki etäisestikään klassista, käsikäyttöistä roclaa. Mieleen pulpahtaa hataria muistikuvia tulevista projekteista, joita pitäisi jossain vaiheessa valmistella, mutta ne lennähtävät helposti olankohautuksella ensi viikkoon. Välillä elämä saa vakavasti harkitsemaan suihkussakäynnin laiminlyömistä viikoksi tai pariksi, kenties kuukaudeksi. Nyt on kuitenkin aika seisahtua ja muistaa, että "det händer när du vilar" - se tapahtuu levätessäsi. Ei levätessäsi keskeneräisyydestä vaan levätessäsi keskeneräisyydessä. Ei minun tarvitse saavuttaa mitään levätäkseni. Sen sijaan minun on levättävä saavuttaakseni joskus jotakin.

        Sekamelskasta on usein vaikea erottaa, mistä päästä alkaa keriä. On solmuja ja pinteitä, ja toisinaan koko vyyhti näyttää alkavan ja jatkuvan ja loppuvan täsmälleen samassa pisteessä, jota on mahdoton liikauttaa yhtään minnekään. Siksi on suvantokohtia. Silloin on mahdollisuus huomata mikä on muuttunut ja miten, sekä päättää, miten suhtautua tapahtuneeseen muutokseen. Sillä muutoksella on suunta. Se on kasvua. Ihminen on epätäydellinen ja tekee epätäydellisiä tekoja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se näky ja ymmärrys, joka suvanto suvannolta hiukan kirkastuu, olisi väärä. Minä etsin ja haparoin, opin ja unohdan, jotta kasvaisin rakastamaan: en sanoin ja puheessa vaan teoin ja totuudessa (1. Joh. 3:18). Kun vain muistan, että se mitä teen ei ole se mitä olen, vaikka liian usein niin eksynkin ajattelemaan. Minun olemiseni määrittää Kristuksen sovitustyö - Hän minussa ja minä Hänessä. Minä olen joko pelastettu tai en. Oleminen on mustavalkoista, teoissa on kaikki harmaan sävyt.
        Siksi on suvantokohtia. Silloin voi antaa oivalluksen siementen itää ja levitä kuin lämmin raukeus vilttiin käpertyneeseen kehoon takkatulen äärellä - tulen, joka ei sammu, vaikka hetkeksi sulkisinkin silmäni.

Pääni kuin kämppäni

Miksi ajatus aina katoaa, kun sen haluaa kirjoittaa ylös? Miksi pään sisällä vain humisee ontosti, kun pitäisi keksiä, mistä aloittaa?

Ei kukaan ole ajattelija yksin. Ei kukaan pysty siihen ilman ulkoisia virikkeitä. On luettava ja on keskusteltava, nähtävä, kuultava, haastettava ja havainnoitava. Se on keskustelua kaivojen äärellä - se on oppimista. Ainoa tapa joskus ymmärtää edes se, ettemme oikeastaan koskaan voi täysin ymmärtää, on oppia itsestään, muista ja maailmasta. Sen me pystymme vain oppimalla näiltä itseltään.
        Minä olen haaveilija. Olen se hiljainen tyttö, jolla on aina tapana istua nurkassaan omine ajatuksineen, jotka eivät oikeastaan ketään muuta edes kiinnosta. Minä olen se tyttö, josta ei koskaan tule mitään suurta ja tulee kuitenkin. Kaikki riippuu siitä, miten asiat näkee: mikä on suurta, mikä tulemisen arvoista. Minä olen haaveilija ja minulla on unelmia - ei, suunnitelmia. Kuitenkin tiedän, että niin kutsutut suunnitelmani ovat vain suuntaviivoja antavia. Ne ovat kuin miljoonat vaihtoehtoiset luonnostelmat, jotka ovat taiteilijan pohjatyö mutta eivät kerro oikeastaan mitään valmiista teoksesta. Luonnokset voivat olla keskenään hyvinkin erilaisia, mutta niiden taustalla on yksi ja sama visio. Se on se, mitä taiteilija tahtoo työhönsä vangita. Se on myöskin se, mitä tulkitsijat kutsuvat teoksen viestiksi ja pyrkivät siten sanoittamaan omalle kielelleen.
        Jokaisen elämä on taideteos. Minunkin. Se voi olla kaunis tai se voi olla ruma, surullinen tai iloinen, äänekäs tai hiljainen, lempeä tai vihainen. Harvoin se on mitään näistä yksinään; useimmiten kaikkia kerralla ja paljon enemmänkin. Lopullinen teoskin muuttuu prosessin aikana aina niin paljon, ettei kukaan pysty ensimmäisten siveltimenvetojen tai savikönttiin ilmestyneiden alkeellisten muotojen perusteella kertomaan, millainen tekele vihdoin näkee siveltimen uupuvan tai vedetään ulos uunin kidasta. Sitä ei tiedä edes taiteilija itse, sillä luova prosessi rakentaa itse itseään ja hajottaa itse itseään. Yhtäkään seuraavaa siveltimenvetoa ei ole ennen edellisiä eikä niitä voi ennustaa mitenkään etukäteen. Sitä on luovuus eli luova hulluus. Se on vapautta kaikesta, kuitenkin oman sanoittamattoman vision orjana. Kahlehdittuna ja ruoskittuna.
        Elämän teoksessa se visio on minun tarkoitukseni. Se on rakennettu minuun ja yhtä erottamaton osa identiteettiäni kuin persoonani. Se visio vapauttaa orjuuteensa, rakentamaan elämän teosta kahlehdittuna ja ruoskittuna. Luovuus on tuskaa ja eläminen kovaa työtä. Miten siitä voisi ihminen selvitä? Ei voi - salaisuus onkin siinä, että uskaltaa kysyä, olenko minä taiteilija vaiko vain kynä taiteilijan kädessä, värisävyt hänen paletillaan. Että uskaltaa uskoa mahdollisuuteen, että on olemassa taiteilija, joka tietää lopputuloksen jo nyt, vaikka itse näen vasta hahmotellut ääriviivat. Silloin voi olla vapaa kaikenlaisesta orjuudesta ja nauttia luovasta hulluudesta sen osana ja komponenttina ja tajuta, että itse asiassa se onkin ainoa asia tässä maailmassa, jossa on järkeä.
        Kyllä kynäkin silti saa kapinoida ja pohdiskella ja tehdä olemisestaan monimutkaista, jos tahtoo. Omasta mielestään se saa olla oikein lahjakas ja eteväkin kynä. Ei se sille mitään mahda. Toiset ajattelevat enemmän kuin toiset ja toiset ajattelevat monimutkaisemmin kuin toiset, mutta kaikki ajattelevat, ja kaikki ajattelevat eri lailla. Kunhan muistaa, että niin elämässä kuin taiteessakin vision nimissä kaikki on mahdollista. Sama asiahan ne loppujen lopuksi vain ovat.

Miksi aina kirjoitettuaan tuntuu siltä, että olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta? Miksi ajatukset tuntuvat välillä ottavan ylivallan niin, että tuskin itsekään enää tietää, mitä tarkoittaa?

SNL-516

Se oli fiiatti  Hesburgerin parkkipaikalla. Viissatanen, vaikkakin vääränvärinen: tummanharmaa.

Kävimme ystävän kanssa helluntaiseurakunnan nuortenillassa, joka oli varsin peruskamaa kesäisen harvoine osanottajineen, opetuksineen ja musiikkeineen. Sitä paitsi esilaulaja sooloili niin että alkoi itkettää, kun ei pystynyt edes laulamaan mukana. Ei se mitään. Aivan samoin he ovat kristittyjä kuin minäkin. Aivan samoin minä olen kristitty kuin hekin. Sitä odottaa aina jotakin räjäyttävää sen perusteella, mitä on kuullut muualta. Sitten joutuu pettymään - vai helpottumaan?

Miten vaan.

Illan jälkeen talsittiin ulkoilmaheselle ostamaan pehmyet ja yhdelle guacamolehampurilainen. Se oli fiiatti, jotta huomioni kiinnittyisi; sen siluetin tunnistaisin missä vain. Siinä se seisoi, tai pikemminkin sen rekisterikilven kirjasimet. Nokkelina tyttöinä tietysti googletimme heti älypuhelimillamme Raamatusta Sananlaskujen kirjan viidennen luvun (mainittakoon nyt vielä triviaalisti, että 92-versiossa luvun otsikkona on "Vieraan naisen viettelykset") ja siitä kuudennentoista jakeen.

             Miksi antaisit lähteittesi vuotaa kadulle,
             purojesi kaupungin toreille?

Sitä minäkin haluaisin kysyä postmodernilta ihmiseltämme. Miksi me annamme oman arvomme ja muiden arvon valua kaduille kaikkien tallattavaksi? Mikä ylipäänsä on meidän arvomme nykyään? Onko ihmisellä enää itseisarvoa, vai pelkästään ansaittavaa arvokkuutta? Mitataanko ihmisen arvo siinä, miten paljon hän saa aikaan työ-, seura- tai rakkauselämässä? Meidän janomme merkitä jotain on niin kiihkeä, että emme osaa enää tyytyä edes siihen, mitä pohjimmiltamme haluamme. Inhimillisyytemme iskiessä vasten kasvoja alamme epäillä, että se minkä jo luulimme olevan meidän tarkoituksemme, ei olekaan riittävästi.

Joku viisas on joskus sanonut, että ruoho näyttää aina vihreämmältä aidan toisella puolella. Varmasti. Sitä paitsi ajatuksessa kiivetä sen yli on jotain hivelevän kiehtovaa ja vaarallista, sillä pohjimmiltaan tietää, että se kuuluu jollekulle toiselle. Ihminen kaipaa jännitystä elämään. Tuntuu niin hyvältä, kun adrenaliini syöksyy läpi kehon kuin niagaran putoukset ahtaisiin viemäriverkostoihin repien ja riuhtoen, puhdistaen, autioittaen. Ollaan niin voimissaan, jotain niin suurta ja mahtavaa, jotain voittamatonta. Ei aavisteta, että ensimmäisen piikin laannuttua ruoho maistuu aivan samalta kuin sillä omalla pikku pläntillä aidan takana, jopa laimeammalta. Ei tosin muisteta sitäkään, miltä se oma ruoho maistui, vaan huomataan uusi aita laitumen laidalla. Voi miten kauniina ja vihreänä tuo vainio siintääkään silmäin eessä!

Me edistyksellisiksi nykyihmisiksikin tituleeratut taidamme loppujen lopuksi olla varsin tyhmiä eläimiä. Toistamme jatkuvasti samoja virheitä. Se on karvas tie. Tieteen saavutukset ehkä periytyvät sukupolvelta toiselle, elämänkokemus ei. Silti tahtoisin kysyä: mitä on ihmisyys meidän päivinämme? Mitä tarkoittaa, että minä olen ihminen? Mitä tarkoittaa, että minä olen yksilö? Mitä minulle merkitsee, että sinäkin olet sellainen - ihminen ja yksilö? Miten voin arvostaa itseäni, jos en arvosta muita; tai muita, jos en itseänikään? Vai onko totaalisen out edes vaivautua? Parempi vain heittää kaikki ihanteet jonnekin hyvin kauas ja vielä kauemmas, sillä elämä on sontaa kaikki tyynni. Sitten on vapaa ryystämään sitä itsensä täyteen, ja sylkemään vielä muidenkin kasvoille.

Siinä ei ole järkeä - miksi heittäisit itsesi menemään, kun sinulla on jo kaikki?

Kotimatkalla

Taivaalla on ruuhkaa. Pilvet ovat petoja, ne valmistautuvat taisteluun. Pysäytyskuvat temmellyksestä vaihtuvat, muotoutuvat uudelleen. Aina vain uusia petoja maalautuu silmien eteen raivoa ja omaa voimaansa uhkuen. Ne eivät ole minkään olemassaolevan eläimen näköisiä. Ne ovat epäeläimiä niin kuin ruotsiksi sanotaan. Minä ajattelen Ilmestyskirjaa ja sen viimeisiä taisteluja. Kummalla puolella minä taistelen? Vai pyydänkö kenties vapautusta vakaumuksen vuoksi?
        Pian ajamme sadepilveen. Pedot syövät toisiaan sivullisista uhreista piittaamatta. Collateral damage - se kuuluu asiaan. Se ei ehkä merkitse sinulle mitään, mutta jollekulle muulle merkitsee. Jokainen elämä on arvokas; arvoinen taistelun, uhrauksen, kaiken. Miksemme me käsitä sitä? Miksi meillä on taipumus halveksia elämää, eikä vähiten omaamme?
        Pisarat rätisevät terävästi bussin kattoa vasten. Kuin kuuntelisi huonoa radioyhteyttä huonoista kaiuttimista. Sadettakin on niin monenlaista. On harsonhentoa kesäsadetta, joka sataa muttei kastele. On piiskaavaa rankkasadetta ja suuria laiskoja pisaroita, jotka harvakseltaan putoilevat maahan. On köykäinen kuuro, joka laskeutuu kohtisuoraan ja kastelee kaiken allaan puolessa minuutissa. Silloin mennään sateeseen tanssimaan elämän riemusta ja ehkä myös hiukan rauhattomasta kaipauksesta, joka meissä kaikissa on. Vain riemusta ja kaipauksesta. Sitä on elämä.
        Sateen tuolla puolen pilvet ovat rauhoittuneet. Nyt ne ovat vain pilviä, jotka seilaavat tyynesti sinisellä taivaalla. Ei ole jälkeäkään taistelusta, ei myrskystä. Aurinko paistaa maiseman ylle. Tokmanni ja Lidl paistattelevat sen säteissä. Kaikki on niin sees, ettei sitä edes tajua.

Kas, Aurajoki. Kohta ollaan perillä.

Elämäntehtävänä dissaus

Päivän bloggertilastot: 67 tekstiä, 65 julkaistu. Tämän löysin julkaisemattomien joukosta. Muistan edelleen, miten ystäväni antoi siihen otsikon ja aiheen. Sitä vain en muista, miksen koskaan julkaissut sitä. Nyt julkaisen. Ajatusten tuulahdus vuosien takaa, olkaa hyvä!



Se on surullista.

Tämä henkilö herää aamulla. Tänä aamuna keskellä viikkoa hänellä ei ole mitään erityistä tekemistä. Niinpä hän ottaa esiin tietokoneensa (tai vaihtoehtoisesti älypuhelimensa) ja lähtee surffailemaan netissä. Yllättäen hän eksyy seikkailemaan muiden ihmisten pitämiin blogeihin. Hän lukee niitä kriittisellä silmällä. Ja hän kirjoittaa "rakentavan" kommenttinsa, anonyyminä. Hän ei tarkoita pahaa. Hän tahtoo vain ilkeillä.

On surullista, että näitä henkilöitä on. Tai oikeammin, että he tekevät sellaista ja sillä tavoin. Monet anonyyminä blogeja kritisoivat vakuuttavat, etteivät tahdo loukata ja silti he polkevat blogitekstin suorien sanojensa alle. Kuin 1700-luvun hovien mielistelykulttuuri, jossa kaikkein ilkeimmätkin piikit piti esittää hymyillen - ja ottaa vielä maireammin hymyillen vastaan. Sitähän nämä ihmiset odottavat, koska "miten joku voi loukkaantua tuollaisesta?"

        Jos he eivät näe, eivät he voi ymmärtää. Jos he eivät välitä, he eivät halua ymmärtää. On sokeita ja on piittaamattomia. Ja on totta, että jokin meissä ihmisissä nauttii toisten arvostelemisesta. Muistan itsekin monet leppoisat keskustelutuokiot, joissa on puhuttu vähemmän imartelevasti niistä, jotka eivät ole läsnä. Jälkeenpäin se aina kaduttaa, mutta mitäpä nainen luonteellensa voisi. Pyrin kyllä nykyisin välttämään sellaista. Ihan vain siksi, että olen tullut ajatelleeksi asioita.

On kuitenkin eri asia puhua pahaa selän takana. Ei se haittaa ihmistä niin kauan kuin hän ei tiedä siitä. Olen varma, että minusta puhutaan monenlaista, mikä ei koskaan saavuta minun korviani. En voi tehdä sille mitään enkä oikeastaan kärsi siitä mitenkään. Jos sen sijaan sanoo asioita päin naamaa, se satuttaa paljon enemmän. Kaikkein eniten satuttaa se, ettei pysty edes nimeämään syyllistä. Silloin on aivan avuton ajattelemaan mitään. Tuntematon voi olla vaikka kaikkein parhain ystävä tai sellainen, jonka olemassaolosta ei tiedä mitään.

        Netti tarjoaa liian hyvät mahdollisuudet paeta vastuuta teoistaan. On liian helppo vain sanoa asioita - ja sanoa ne suoraan. Realismi on usein hyvin mautonta, mitä tulee toisten kirjoittamien tekstien analysoimiseen. Blogi ei ole mikään kirjoitusgaala. Blogi on pala kirjoittajansa elämää ja ajatuksia. Ihmisellä on ajatuksia, vaikkei hän osaisikaan ilmaista niitä täydellisesti. Miksei hän silti saisi yrittää? Sitä paitsi realistisesti ajatellen: kuinka moni maailmankuulu bestseller todellisuudessa on jotenkin erityisen hyvin kirjoitettu - kuinka monta niistä kaikista olet jaksanut lukea loppuun?

Ehkä tämä henkilömme on epävarma. Ehkä hän pakenee omaa epävarmuuttaan dissaamalla muita. Ehkä hän ei uskalla tunnustaa mielipiteitään, koska pelkää niiden lankeavan omaksi häpeäkseen. Hänen täytyy olla hyvin tietoinen muiden puutteista, ja hänen täytyy piilottaa omansa, jotteivät ne joutuisi arvostelun kohteeksi. Ehkä meidän ei loppujen lopuksi tarvitse ymmärtää hänen valitsemaansa tietä.

Sanottakoon vain tässä lopuksi, että minä todella kunnioitan niitä, jotka uskaltavat seistä ajatustensa takana. Jos ei kehtaa laittaa nimeään mielipiteensä alle, ei pitäisi julkaista sitä ollenkaan.

Pihal ko turkulain toispual jokke

Se on loppu ny. Aika antaa uusille sukupolville tilaa isosrintamallakin. Minun pitäisi olla jo töissä siellä! Silti olin jälleen rivi-isosena, kolme vuotta nuoremman isoison ja kuusi vuotta nuorempien leiriläisten keskellä. Ei siinä, useimpien leiriläisten mielessä näyttäydyn kai yhä edelleen 17-vuotiaana. Nuorekas kun olen.

        Leiri tuli ja meni. Opin kaikkien nimet. En tiedä mikä meni väärin, kun seitsemästä iltaohjelmasta muistan olleeni suunnittelemassa ehkä kolmea. Se oli ajelehtimista Jumalassa, ajelehtimista omissa haaveissa ja toisten. Kellumista läsnäolossa ja kuumeista sekasortoa. Se oli minun paikkani. Jokainen hetki oli helmi, jota varjellä hellimmin. Hetket ovat niin särkyviä ja niin täyteläisiä. Ne koostuvat niin hienoista säikeistä, että niitä on vaikea erottaa, mutta nuo säikeet - ne muodostavat yltäkylläisyyden. Jokainen pieni hetki, jokainen kohtaaminen, jokainen rukous ja jokainen sattumus, mitä niistä sanoisi? Ne muodostavat täydellisyyttä, jossa on inhimillisen epätäydellisyyden särö. Miten ihmeellinen onkaan meidän Jumalamme, kun hän tekee epätäydellisen kautta täydellistä!

        Miten olenkaan halunnut kerätä teidät kaikki helmoihini kuin kanaemo kokoaa poikasensa - mutta te ette halunneet tulla... Sitä on rakkaus ja Jumalan kaipaus omiensa kääntymiseen. Miten voi kiintyä niin lyhyessä ajassa niin vahvasti uusiin ihmisiin? Miksi pitää menettää heti, kun on vasta alkanut tutustua? Ja todellisuudessa tuo tuska on vain menettämisen pelkoa. Pelko on epäluottamusta. Aivan kuin minä, ihminen, voisin pelastaa ketään vain pitämällä muut lähellä. En minä voi, ellei se erityisesti kuulu Jumalan suunnitelmaan. On päästettävä irti ja luotettava. Hetkiä ei voi pantata. Ne vain tulevat, ja niistä on otettava kaikki irti.

           

           Täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta kylliksi, sillä siinä,              joka pelkää, ei Jumalan rakkaus ole tullut täydelliseksi. (1. Joh. ?, olisiko ollut neljäs                 tai viides luku, vapaamuotoinen lainaus ulkomuistista...)

On niin vaikea tajuta se, että kaikki riippuu vain Jumalasta. Kaikki. Järjellä sen voin tajuta, mutta uskoa se todeksi myös oman elämänsä kohdalla ja jättää kaikki huolehtiminen - se on aivan toinen juttu. Olen niin lapsi vielä uskoni tiellä, vaikka Jumala onkin ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Olen samaan aikaan kapinallinen murrosikäinen ja suurisilmäinen taapero, joka käpertyy luottavaisesti Isän syliin. Minä tarvitsen ympärilleni opettajia ja rinnallakulkijoita. Kuka on keksinyt, että ihmisen on selvittävä taipaleestaan yksin? 

Aika on etsiä ja aika löytää. Vain Hän tietää, milloin. Siinä on syvä armo.

Mitä se on, kun itkettää ja tiedät kyllä miksi, mutta et kuitenkaan käsitä?

Eikö se olekin niin - vai onko se vain ironiaa - että arjen romantiikka piilee niissä hetkissä, kun kaikki on täydellisesti mutta kuitenkin huonosti? Kun ei ole koko päivän aikana syönyt muuta kuin suklaata ja saapuu kotiin (poikkeuksellisen) huonon työpäivän päätteeksi, vain huomatakseen koirien ahmineen sen viimeisenkin palan tai ainakin repineen foliopaperit palasiksi. Tai kun sisävessan puutteessa joutuu kököttämään täpötäyden kompostikäymälän istuimella 15 asteen pakkasessa väärään aikaan kuusta ja kosteudesta pehmennyt vessapaperi hajoaa käsiin. Tai kun kyyröttää viiden aikaan aamusta Tampereen linja-autoasemalla kolme paitaa päällekkäin mutta kuitenkin liian vähissä vaatteissa ja vatsa kivistäen ja viereen istahtanut värillinen mieshenkilö tivaa jo kolmatta kertaa: "Don't you wanna kiss me... please?" Sitä vain kääntyy tilanteen typeryyttä edes itse uskomatta naurahtamaan kuivasti kolmannen einsä, ja itsekin naurahtaen tyyppi vihdoin uskoo ja lähtee etsimään seuraavaa uhriaan. Joku vaaleaverikkö linja-autoaseman seinustalla, huomaan bussin ikkunasta. Ehkä hän on matkalla Kuopioon.
        Olen edelleen auttamaton romantikko. On sääli, etten elänyt 1800-luvulla ja syntynyt mieheksi; olisin ollut heti maailman kuulu kirjailija. Sonettini olisivat levinneet maailmanlaajuisesti ja synkän intohimoista paatostani olisi ylistetty Euroopan hoveissa ja amerikkalaisen rahvaan keskuudessa. Olisin ollut nimi historiassa. Shakespearesta seuraava, jättänyt Runeberginkin taakseni tunteellisen ilmaisun hall of fameilla. Valitettavasti synnyin 2000-luvun vaihteeseen naiseksi, jolla ei ole mitään sanottavaa postmodernin kirjallisuuden kuolleilla kentillä. Ei ole enää sanottavaa, sillä kaikki on jo sanottu. Todellisuudessa kaikki on sanottu jo Raamatussa, luultavasti jo ennen sitä, ja silti me tahdomme sanoa sen uudelleen, sillä ihminen on sama vuosituhansista toiseen.
        Keskustelimme jokin aika sitten siskoni kanssa siitä, miten jokainen ihminen ilmaisee itseään aivan uniikilla tavalla. Jokainen sanoittaa ajatukset, tunteet ja mielikuvat eri tavoin - jopa niin, että on vaikea tunnistaa omia ajatuksiaan toisen sanomina. Se on se rikkaus, mikä pitää kirjallisuuden elossa. Se on se syy, miksi meillä riittää keskusteltavaa. Ennen kaikkea se on se piirre, joka tekee meistä meidät. Puhun sanoittamisesta, mutta miksen tarkoittaisi myös kuvittamista? Sanatkin ovat kuvan luomisen väline, aivan samoin kuin maali ja sivellin tai laulun sävelmä. Kuva on sen maailman ilmentymä, jonka koemme ja jonka tahdomme muille välittää. Ihminen tarvitsee sitä, että pääsee välittämään vastaanottamiaan ärsykkeitä jotenkin eteenpäin. Paineen on päästävä purkautumaan; on aivan sama tapahtuuko se luomalla tiedettä tai taidetta, puhumalla politiikkaa, parannusta tai potaskaa. Aivan sama. Kunhan sille saa muodon. Silloin se on vähemmän pelottavaa, kun sen näkee olevan olemassa.
        Joku sanoi, että kannattaa lähteä kesäksi tai välivuodeksi Ryttylään. Se muuttaa kuulemma elämän, on muuttanut jo monta: "ainakin mun elämän, ja Matin elämän". Minun ei tarvitse mennä Ryttylään muuttaakseni elämääni, sillä Turku teki sen jo. Olen nyt asunut täällä kesää vaille vuoden päivät (oikeastaan enemmänkin sillä vietin viime toukokuun täällä pääsykokeisiin päntäten, vaikka kesätyöt sainkin viime vuonna vielä Päijät-Hämeestä), ja joka päivä tämän kotikaupunkini lumo löytää uusia sokkeloita emootiokeskuksistani. Joka päivä, kun kuljen tutuiksi tulleilla ja tulevilla kaduilla, törmään uusiin ihmeisiin. Kaunista luontoa, kauniita ihmisiä, rumia ja kuitenkin niin kauniita rakennuksia. Tuomiokirkko kuin emo keskellä kaupunkia vahtimassa pikkuisia tytärkirkkojaan, kuten omaa Katariinaani ja sen sisarta Maariaa. Jokiranta, Halistenkoski ja Koroistenristi. Liukas nurmimäki sivupuron rantaan, missä Dolly käy kastelemassa tassunsa ja Penny  nyrpistelee sivummalla. Lenkkipolkujen varressa ulkokuntoilulaitteet, jotka jäänevät ikuiseksi arvoitukseksi minulle ja veljelleni Janikalle. Edullinen lidli ja lähisiwa, josta saa opiskelija-alennusta, vaikka aina sen unohdankin. Iso kaupunki pikkukaupungin fiiliksellä. Minun Turkuni.
       Tiesin jo abivuoden lopulla, että minun lähitulevaisuuteni on Turussa. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että minusta tulisi ruotsinkielinen teologianopiskelija, keittiöelmeri ja puhelinmyyjä. En tiennyt, että löytäisin niin pian niin monta kotia ja niin monta rakasta ystävää. Minä odotin seikkailua, ja sen minä olen saanut. Tajuan joka päivä selvemmin, että se seikkailu ei pääty koskaan, sillä sen seikkailun nimi on elämä. Kun kulkee silmät sidottuina huomiselle, avaa ne ylihuomiselle ja huominen tulee kuin takuuvoitto konsanaan, sillä ei ole ylihuomista ilman huomista. Välivuosi opetti minulle, että tulevaisuudensuunnitelmien puuttuminen on avain lukemattomiin mahdollisuuksiin, jotka puolestaan ovat osa suurempaa suunnitelmaa. Mahdollisuuksissa on tulevaisuus - miksi siis kieltää ne?
        Väsyneenä ja kaikkeni antaneena mutta kuitenkin ravittuna pääsin loppuun asti ensimmäisen vuoteni yliopisto-opiskelijana. "Fakulteten för ... teologi"n armollisessa huomassa olen skilliytynyt erityisesti liian pitkien aineiden kirjoittamisessa, liian kiivaiden opponointien toteenpanemisessa, huonon ruotsin ja vielä huonomman englannin sössöttämisessä sekä deadlainien lykkäämisessä - vi har ju evighet på oss! Osaan lukea Uutta Testamenttia kreikaksi ja nimetä pietismin neljä suurinta nimeä. Muistan, montako lukua on Jesajan kirjassa ja tiedän, että 15 minuuttia on hyvin lyhyt aika pitää esitelmä vieraalla kielellä. Tätä kirjoittaessani toivon, etteivät tulevaisuuden työnantajani liian tarkkaan lue tätä ansiolistaani ja siinäkin tapauksessa jättävät tietyt maininnat omaan arvoonsa. Ensi vuonna, kun uskaltaudun jälleen luonnontieteiden kylmään maailmaan vakaana sivuainesuunnitelmanani kohtalokas fysiikka, edellämainitunlaiset leväperäisyydet karissevat varsin pian kokoelmasta.
        Viimeisten palautettavien tekstien lähetessä loppuaan ja opintojen laskehtiessa kesäiseen poukamaansa nousi myös tämä vanha blogini yhä voimakkaammin mieleeni. Olin jo ajatellut sen olevan auttamattomasti kuopattua menneisyyttä, joka jatkakoon kummitteluaan täällä internetin äärettömässä bittiavaruudessa mitättömän pienen minäni vielä mitättömämpänä somejalanjälkenä, jonka ehkä joku kerran pari vuodessa bongaa kaikkien noiden instajättiläisten varjosta. Kaikkea se ylhäinen yksinäisyys ja näennäinen joutoaika ajaakin ihmisen ajattelemaan, ja kun vielä jokin suurempi voima- mitä ilmeisimmin Jumala - tipauttaa enkelinsä tai minkälie piruparan tuohon olkapäälle kuiskimaan, että kyllä sinä edelleen kirjoittaa osaat, niin tässä sitä ollaan. Tämä on alku, ja loppua ei tule, lupasin. Pidän nyt tuon lupauksen ja pyyhin pisteen pois. Tämä ei ole alku eikä tämä ole loppu; tämä on vain osanen loputtomuudessa.